To Do List

• siivous / tiskaus
• lue luentojen muistiinpanot !!!
• jumppa
• venyttely
• soita ystävälle !

Hahaa

Juuri lukaisin läpi vanhoja merkintöjä. Olenpas ollut tuuliviiri tunteideni kanssa. Nyt on seesteinen olo, how weird is that? Well,

Valo sen sanoi!

...and we all love Him....

tai ainakin ADALMIINA

Valon sanoin - Him

Jauhettaisiinkos vielä lisää Pojasta? Hmm... Nyt fiilikset: haikea mieli, kaipaus ja ärsyttävä järjen kolkutus, että asia meni parhaiten päin. Ja kyllähän se niin taitaa olla.

Opin pojalta niin paljon, sain nauraa ja nauraa, meillä oli hauskaa yhdessä. Huonoja hetkiä ei juuri ollut. Siitä jäi hyvät muistot. Miksi siis itkisin? Turha katua mitään, sillä sain vain nauttia jokaisesta hetkestä Pojan kanssa. Seikka, joka tekee "eron" surulliseksi on se, että en saa tietää, kuinka olisi käynyt, jos meillä olisi ollut mahdollisuus olla kunnolla yhdessä. Toisaalta on turha jossitella. Sain tavata uskomattoman ihmisen, joka välitti minusta enemmän kuin kukaan muu on välittänyt, jonka kanssa sain olla, joka piti sylissä, joka kuunteli ja jutteli, joka sanoi ne sanat, jotka olen halunnut kuulla. Sain tuntea ihmisen, josta sain välittää enemmän kuin kenestäkään muusta, jota sain pitää ja johon sain koskea ja jolle sain sanoa ne sanat, jotka olen tahtonut sanoa. Ihmisen, joka jää sydämeeni ja mieleeni ja jolle toivon vain pelkkää hyvää. Miksi siis itkisin?

Kerran eräs ystävistäni kysyi, kadunko sitä mitä tein Pojan kanssa, vaikka tiesimme ettei se voisi onnistua? Silloin en osannut hänellä vastata. Nyt kuitenkin tiedän vastauksen: en kadu. Jos todellisia tunteita ei enää koskaan olisi, olen saanut elää yhden ihmisen kanssa pienen sekunnin, joka on kaikkia muita sekunteja onnellisempi hetki. Miksi siis itkisin?

Ville Valo, tuo synkkien sointujen Jumala, sanoo sen kaikkein parhaiten. En tiedä, missä kappaleessa melodia ja sanat kitetyttäisivät tunteeni parhaiten, joten kuuntelen useampia kappaleita. Ehkä rakkaus on niin ylivoimainen tunne juuri siksi, että se satuttaa. Ennemmin tai myöhemmin rakkaus satuttaa. Se kiduttaa ja viiltää sydämeen haavan, joka täyttyy suolalla. Rakastettu viedään pois tai hän lähtee pois. Tai rakastettu on läsnä ja tunne on niin voimakas, että sitä ei voi kestää. Rakkauden mysteeri, kukapas sitä ymmärtäisi. Silti tarvitsen rakkautta. Tällä hetkellä minusta on poistumassa kiduttava rakkaus. Sen jälkeen ontto olo, joka täyttyy uudella rakkaudella... jos täytyy. Niin tai näin, rakkaudessa auttaa vain Valo ja HIM!

"-- Love's violent tune from me to you / Rips your heart out and leaves you bleeding / With a smile on your face --

-- Love said "No" / And love said "No" "

His Infernal Majesty: And love said No

It ain't over until it's over - and now it is

Nyt se on oikeasti mennyttä... Poika on päässyt velvollisuuden tunnostaan eikä hän enää aio ottaa yhteyttä. Hymyillään toki, kun tavataan, mutta ei olla enää ystäviä eikä varmaan kavereitakaan. Liian hankalaa...

Olenko iloinen, surullinen, suuttunut? En tiedä, ehkä eniten surullinen. Nyt voin jatkaa matkaa. Turha miettiä, olisiko se voinut toimia. Jos Poika pystyy noin helpolla unohtamaan, tuskin se olisi ollut mitään sen suurempaa.

Ja mä tahdon Sitä Suurempaa.

Silmu sen sanoo

Tärkein ensin: puhuin Pojan kanssa. Poika oli ihana, Poika sanoi loppuun kivaa loppuelämää! Now how weird is that??? Tarkoittaa suomeksi oli kiva tuntee, mutta ei enää soitella! Eikö niin?

Pitäiskös olla iloinen, että pääsen Pojan ajattelemisesta nyt ehkä eroon? Pitäisikö loukkaantua? Mitä pitäisi ajatella? Toisaalta mun ranskalainen ystävä sanoi, että "on est encore jeune, il y a de temps de trouver un autre mec... j'espére" No, ehkä toi ...tai toivon niin -lauseenloppu olisi voinut jäädä pois, mutta kuitenkin onhan Guilhem oikeassa. Olen nuori ja mulla on aikaa. Mutta en mä tahdo odottaa!!!

Missä ovat ne miehet, jotka tahtovat seurustelusuhteen, tutustua kunnolla, tehdä kaikkea kivaa yhdessä, halia ja pusia ja nokyltetiiätte? Minne ovat kadonneet kaikki iloiset, huumorintajuiset, luotettavat, rakastavat miehet? (alkaa kuulostaa sokkotreffi-ilmoitukselta) Aina löytyy joko

A) nössöjä, jotka heti jäävät roikkumaan, vaikkei kiinnosta
B) yhden illan huumaa (jota ei muuten ole olemassa) hakevia hemmoja
C) sekopäisiä nistejä / juoppoja / hamppeja / muuten vain hulluja

Onko minussa jokin Juokse karkuun -leima? Jos on, kertoisiko joku sen, jotta voisin ottaa sen pois?

" Menneet kun pesty on pois kyynelin / Maailma kohtelee jo paljon paremmin / Ikävän sävyjä aika jos vaalentaa / On tulevaisuus edessä valoisaa

Minä tahdoin kuulla jo sen / Että olisit onnellinen / Minä tahdoin kaikkea hyvää / Nimeen rakkauden / Minä toivon niin sisälläin / Että löydät onnesi näin / Minä toivon kaikkea hyvää tästä eteenpäin "

(usko tai älä) Simo Silmu: Kaikkea hyvää

Sinkkuelämää

Hah hah, oon CarrieCharlotte! Siis Sinkkuelämää CarrieCharlotte. Olen itsenäinen, mutta kaipaan suhdetta (Carrie-Charlotte). En tarvitse miestä onneen, mutta tahdon suhteen (Carrie-Charlotte). Olen luonnonlapsi, mutta en liian erottuvainen (Carrie-Charlotte). Olen villi, mutta hillitty (Carrie-Charlotte).

Loistavaa...

Kun tajusin sen olevan ohi

Niin, se on siis oikeasti loppu. Pojalle olen vain se tyttö, jota saatiin kesällä. Ei enää kaunista muistoa, ei enää lämpimiä sanoja. Jäljellä on vain haalea muisto siitä tunteesta, joka joskus piteli sängyn pohjalla useita tunteja, valvotti myöhään yöhön ja aamuun. Nyt olen vain se, jolle on velvollisuuden tunnosta vastattava puheluun tai viestiin, jota on tervehdittävä väkinäisesti ja kysyttävä ne pakolliset "miten sulla menee nyt" -kysymykset.

"-- the funeral of hearts / and plea for mercy / when love is a gun / separating me from you" HIM: The Funeral of Hearts

Pojan sekoilukerran jälkeen laitoin viestin, sorruin siihen. Vastaus oli yhtä kylmä kuin viime puheiden lopetus. Olen vain samantekevää hänelle. Hyvä Pojalle, hän jatkaa rakkauselämäänsä, mikä on suotavaa ja onnellista hänelle. Olen siitä iloinen. Toinen meistä osaa olla kypsä, aikuismainen ja fiksu eikä takerru menneeseen, mikä on kaikkein lapsellisin teko tällä hetkellä.

Olen aina uskotellut itselleni, että pärjään. Ja pärjäänhän mä, mun on pakko. Nyt vain itkettää, suututtaa ja hävettää. Miksi annoin itseni ihastua? Sydän särkyy ja jää surulliseksi, miksi kiusata itseään? Poika joskus sanoi, että turha itkeä sellaista, mistä ei tullut mitään. Miksi kaivata ihmistä, joka ei ole Se Oikea? Mutta kun Pojasta en saa koskaan tietää... Entä jos hän olisi ollut minulle Se, yksi kolmesta suuresta rakkaudesta (jos sellaisia on edes yhtäkään)? En saa koskaan tietää. Sehän tässä onkin ongelman ydin.

Mua suututtaa, kun Pojasta tulee niin kylmä vaikutelma. Toisaalta siinä ei ole mitään pahaa, toisaalta vain ärsyttää. Nyt kun tiedän hänen unohtavan, on minunkin pakko unohtaa. On vain annettava olla. Miksi edes yrittäisin ja olen yrittänyt elää haaveessa, menneessä, vanhassa hyvässä olossa? On vain löydettävä uusia onnen lähteitä.

Surullisinta tässä kaikessa on se, että kaipaan vain Sitä Toista...

"-- The last rites for souls on fire / Three little words and a question / Why? --"
HIM: The Funeral of Hearts

Voi V*ttu!!!!!!!!!

Siis miksi miksi miksi mä olen jättänyt kaiken taas kerran viime tippaan???? Nyt voi olla, että tämä ahkera opiskelija ei saakaan Kelalta mitään tukea, sillä opintotukihakemuslappuset taitavat olla auttamattomasti myöhässä!!!!!!!!!!! V*itttuuuuuuuuu!!!!!!!!!!!!!!!

Tunnep*skaa!

Onkos tuttu tunne? Olisi paljon sanottavaa jostain tietystä asiasta, mutta tuntuu, että on jo kaikkien parhaimpien ystävien kanssa jauhanut samaa juttua eikä kaverit ole niin läheisiä, että heille kehtaisi asiasta uskoutua? Ei toisaalta tahtoisi pitkästyttää ketään samoilla asioilla, mutta puhumisen tarve olisi suuri... Ärsyttävää! Onneksi näihin hetkiin on blogi: se ei väitä vastaan ja kuuntelee, sen on pakko. Hih, ei käy kateeksi olla blogi. :D

"(S)He's a strange to some / and a vision of none / but (s)he can never get enough / get enough of the one --" 30 Seconds to Mars: From Yesterday

Tietysti puhun Pojasta, Le Mec, The Boy, joka on mun mielessä. Tilanne on se, että juttu meni jäihin lähinnä siksi, kun asumme niin kaukana toisistamme. Jos asuttaisiin samassa paikassa, varmaankin oltaisiin yhdessä, tai oltaisiinkin yhdessä, mutta olosuhteiden pakosta ei olla nyt muuta kuin kavereita. Se asiat tekeekin vaikeaksi: ei tullut varsinaista eroa, ollaan satunnaisesti tekemisissä, mutta tunteet, ainakaan minun tunteet, eivät ole kadonneet.

Pojalle voin kertoa kaiken, tiesin sen silloin ja tiedän sen edelleenkin. Mulla olisikin vaikka mitä sanottavaa: tahtoisin kertoa, mitä ajattelen hänestä, mikä mua ahdistaa ja stressaa, kertoa "juoruja" ja jauhaa jaskaa. En voi kuitenkaan puhua hänelle normaalisti, tai samalla tavalla kuin ennen, sillä nyt tuntuu turhalta uskoutua omista asioista tai tunteista sen suuremmin. Asian tekee hankalaksi se, että meidän pitäisi jatkaa eteenpäin. Kuinka siis kerron tunnoistani Pojalle, kun emme ole pari, mutta olemme kavereita, joilla on romanttinen historia? En halua, että Pojalle tulee sellainen olo, että olisi kiinni mun "haamussa", mikä on olo, joka minulla on valloillaan. Sekavaa? Niin onkin.

" Ja niin minä ompelen sulan kerrallaan / pieniin siipiin / että lentäisin taas / Ja niin annan kivun mun surun puuduttaa / vaikka arvet se jättää / sun mentävä on " Uniklubi: Luotisade (muokattu!)

Sportive!!!

Let's play active and outdoorsy!!! Kun ei mulla näin tähän aikaan oikein mitään tekemistä ole (huom! säälittävää, kun kello on todellakin sen ruhtinaalliset 6:43), niin ajattelinpa laatia tähän hieman uutta liikunta-aikatauluani.

• Mä käyn 2kertaa / vk lihaskuntojumpassa (bodypump tai voimabicci)
• Muuten sitten teen joka päivä jotain liikuntaa esim. jumppa, uinti, lenkkeily
• Keskivartalon lihasliikkeet teen tunnollisesti joka päivä !!!
• Venyttelen urheilujen jälkeen

Kuulostaako kivalta??? Minusta kyllä kuulosta ja kuulostaa myös hyvältä. Laskeskelin tässä, että minulla on tasan kolme viikkoa aikaa ennen kuin olen menossa kotiseuduilleni. Jos sattumalta tapaankin Pojan, ai sen ihanan ihanan ihanan Pojan, näytän hyvältä ja iloiselta. ;)

Miksi siis kevennän? Olen ollut hoikempi, silloin oloni tuntui paremmalta kuin nyt ja olin muutenkin energisempi. Kun saan turvotuksen ja pullotuksen pois (paha vehnä hyi!), oloni muuttuu kerta heitolla paremmaksi. Lisäksi kun alan ulkoilemaan enemmän ja säännöllisemmin, olen pirtsakampi ja jaksan istua opiskelemassa päivät pitkät. Siispä raportoin editymistäni tänne!

Ei mitään sen suurempaa - Poika

Mulla oli niiiiiiiin ihana viikonloppu. Oltiin sukuloimassa rannikolla, veneiltiin ja ulkoiltiin. Ja joo, ihanan kamalan kivulias kivunlievittävä niska-hartiahieronta, ja selkähierontaa, aiaiai! Kaikki lukot ja jumitukset aukesivat. Ihanaa, kiitos rakkaalle tätille!!! <3

Nooh, mitäs uutta. Luettiin anatomiaa kavereiden kanssa koulussa. Oli todella hyvä juttu, kun yksi asiasta paljon tietävä herrasmies tuli opastamaan meitä avuttomia anatomian wannabe-experttejä. Nyt hieman taas asiat selkenivät. Riemu sikseen, luettavaa on ja paljon. Nyt pidänkin taukoa, hei, aika ansaittua sellaista!!! Koulussa 8tuntia, siitä suoraan asioille, nyt vasta hengähdän kunnolla. Ajattelin tuohon about puoleen asti lööbailla ja sitten lukea. Pidän taas tauon ja jatkan. Hyvä suunnitelma!!!

Huomenna menenkin sitten taasen jumppailemaan ja luen lisää. Keskiviikkona näen ystävää, relaan tenttiä varten ja sitten luen lisää. Torstaina luen ja käyn jumpassa. Sama rutiini sitten taas perjantaina, luen ja käyn jumpassa. Näen myös varmaan toista ystävääni perjantaina. Viikonloppuna lenkkeilen, käyn pyörähtämässä kaupungissa ja luen luen ja luen.

Tämän päivän miinukset tulevat ruokailusta! PahaPahaPaha Adalmiina, söit huonosti! Argh!!!

Mutta mitä olisikaan blogimerkintö ilman sanakaa Pojasta. Poika soitteli tänään, tietysti pikkuhuppelissa, eikä varmaan niin pienessäkään. Homma alkoi perus viestillä, joka sai mun tunteet heittämään härän pyllyä ja sydämen pomppaamaan ainakin kallonpohjaan asti. Enpäs tiennyt mitä vastaisin, joten vastailin vasta koulusta. Sitten Poika soitti, en vastannut. Soitin takaisin, Pojalla ei ollutkaan mitään asiaa. Melu oli huima, yhteys pätki, ja Poika oli taas "tyly". En osaa selittää, mitä tarkoitan tuolla "tylyllä", mutta Poika ei tuntunut samalta kuin ennen. Mä sitten valaisen asiaa, kun keksin, mikä Pojassa tuntuu erilaiselta. Tai sitten se oli vain se känniääliö...

Perjantaiaamun potpuri

Joopajoo, viikko olisi takana ja viikonloppu sukuloimassa edessä. Ihan kiva nähdä perhettä, ja tätä osaa perheestä en olekaan nähnyt pitkään aikaan.

Eilinen oli mystinen koulupäivä. Mua taas väsytti, mutta tunnelma luokassa oli outo. Taitaa olla, että yksi luokan sisäinen romanssi yrittää nostaa päätään. Ei sillä, se olisi vain hyvä juttu. Aika näyttää, kuinka käy. Itse olin eilen "tarkkailija", aah kyllä vain Adalmiina tarkkaili muita, muiden liikkeitä, eleitä, ilmeitä. Varmaan mun kaksi kaveria ihmettelivät, kun eilen olin niin etäinen. Olin vain väsynyt enkä jaksanut olla sosiaalinen.

Mutta eilisen pelastus oli se ratsastaja poika. Hän on niin rauhallinen puheessaan, hänellä on ihanan tumma ääni ja jokin siinä ulkonäössä vangitsee katsetta. Ai ai, oli kiva katsella!

How to Make...

... The Boy Notice What He's Missing Out????

Voi katkeran kauhian kiero Adalmiina, mitä suunnitteletkaan? *jaskaista naurua* Mä näytän sille Pojalle, mitä se nyt menettää. Tähän väliin huomautus, että mitä Adalmiina tekisikään silloin, kun joku mies olisi jättänyt hänet ja lisäksi kohdellut kaltoin, ai ai ai.

Laskin juuri tuossa, että on noin kuukausi ennen kuin EHKÄ MAYBE POSSIBLY mä tapaan tuon Pojan, ah tuon ihanaisen ymmärtäväisen hauskan komean fiksun jne jne Pojan, uudelleen, tällä kertaan Vain Ystävinä (yök!). Kuukausi tehokasta itsenäistymisaikaa, joka tarkoittaa keskittymistä kouluun ja urheiluun. Niin urheiluun! Mä näytän sille Pojan uudelle blondibarbielle, tai enemmänkin Pojalle, että mä olen kaiken sisäisen kauneuden lisäksi nätti ulkoisestikin.

Hahaa! Siitäs saat Poika!!! Olisin ollut sun, mutta...

"When you go / don't ever think I'll make you try to stay / And maybe when you get back / I'll be off to find another way --" My Chemical Romance - I don't love you

Adalmiina on Pikkusiili (Ja ällöttävän söpö!)

--> "pikkusiili"Päähahmon täydellinen vastakohta. Pikkusiili on lemmikkisiili ("afrikkalainen kääpiösiili"), joka aina vähän väliä eksyy räyhäävän sukulaisensa tielle. Se on kerrassaan ärsyttävä, positiivinen ja pirteä kiusankappale-piikkipallero. Ja ällöttävän söpö!

http://www.kiroilevasiili.fi/hahmot.php

All good things ja sitä rataa

Joopajoo, taas takana lusmuttu ja mässätty keskiviikko, morkkisten varjoastama torstaiaamu valkenee, sekin sateisissa merkeissä. Pientä piikittelyä mua kohtaan, thanks a lot Mother Nature!!! Mua ei itketä enää yhtään niin paljon kuin eilen, jee! Mutta mä olen taas kerran miettinyt asioita loppuun ja lopun alkuun ja alun loppuun ja jatkoon asti. Hahaa, Adalmiina alkaa taas höpöttää, lukekoon loppuun se, joka kestää (vaikka epäilenpä, ettei minulla ole lukijoita, hahaa).

Okei, mitä mä kaipaan tällä parkumisen ja iloisyyden kierteeltä? Mä en oikeasti ole heikko ihminen, joka näyttäisi ne huonot tunteet tai edes sen suuremmin soittaisi avautuakseen asioista, joista oikeasti pitäisi ja tekisi mieli avautua. Taas yksi ristiriita tulossa: mä tahtoisin olla ystävilleni se, jonka puoleen voi kääntyä pahan paikan tulessa. Silti en ole itse sellainen, joka niin tekisi. Mä en pidä muiden edessä itkemisestä, mutta silti toivon löytäväni sen henkilön, jolle voisin vuodattaa ööh kaiken. Funny, isn't it? Ehkä kaipaan tarpeeksi puolueetonta ihmistä, jolle uskoutua. Summa summarum: Adalmiina etsii sielun sinfoniaa ja salaisuuksien jakokaveria.

Okei, miksi en viihdy? Mua ahdistaa hyvänolonkesän jälkeen tämä yksin olo. Mua ahdistaa, kun parhaita ystäviä ei ole täällä, paitsi ne kaksi, joita ei ehdi nähdä ja jotka eivät ehdi nähdä. Mun pitäisi alkaa liikkua muiden matkassa enemmän. Oon vain niiiiin väsynyt koko ajan, että ajatus iltahumppailusta ei nyt oikein kutkuta. Ehkä mua väsyttää tämä syksyn tulo ja tämä itkettävä olo. Kuitenkin mun pitäisi vain alkaa sosiaalistua enemmän vaikkapa uusien tai/ja vanhojen koulukavereiden kanssa. Summa summarum: Adalmiinan täytyy itse hankkia itselleen ystävä.

Rakas Maija Vilkkumaa sanoo sen parhaiten: "-- jos itse ei hanki itselleen ystävää / sitä yksin jää -- "

Okei, mitä muuta? Mua ei innosta kuitenkaan lukeminen niin paljon kuin sen pitäisi. Täytyy alkaa harrastaa taas kirjastoa: täytyy mennä lukemaan jonnekin varta vasten. Kirjastossa ei ole niin paljon mielekästä tekemistä (lue: tv:tä, nettiä, levyjä), joka salakavalasti houkuttelee heikkoluontoisen ja itsekurittoman (taisinpa keksiä taas uuden sanan) Adalmiinan pois oppikirjojen sivistävän ja ammattitaidon avaimien parista. Mun täytyy taas tehdä ruokaremonttikin. Olen huomannut, että kun syön huonosti (eli liikaa leipää, perunaa, puuroa jne), mun vatsa reagoi. Lisääppäs siihen stressi, niin ei mene hyvin. Mun täytyy lisätä proteiinin osuutta, lisää hedelmiä ym. raikasta ruokaa ja hieman vähemmän hiilihydraattien suurimpia lähteitä, masu alkaa parantua. Ja niin, liikuntaa liikuntaa ja liikuntaa. Täytyy siis aikatauluttaa mun päivät. Summa summarum: kirjastoon, parempaa ruokaa ja liikkumaan ja ulos!

Okei, entäs ne sydänsurut? Pelottava ajatus... En ollut rakastanut, vain ihastunut kunnolla, ja silti mua itkettää koko "ero". Pelottavaa, siksi että miten käy kun rakastun ja jos ero tulee? Hajoan luultavasti totaalisesti, olettean tietenkin eron olevan miehen päätös eikä omani. Tähän väliin täytyy sanoa, etten yleensä ole pessimistinen / negatiivinen ihminen, mutta rakkausasioissa taidan olla. En usko, että saan koskaan ikuista onnea, fairytale meininki rakkaudessa ei varmaan koskaan tule kohdalleni. Tietysti toivon löytäväni ikuisen rakkauden, mutta en jaksa enää uskoa siihen. Ainoastaan rakkaus omiin lapsiini tulee säilymään, mutta mieheen... en tiedä. Back to Busines, taas harhauduin... Mun on opeteltava taas olemaan yksin ja omillaan, ennen kuin mun edes kannattaa muita katsoa. Kyllähän mä katson, olen poikahullu, mutta seurusteluasiat odottakoon. Toisaalta uskon rakkauden tulevan, kun sen aika on, mutta pelkään tuleeko sen aika koskaan? Summa summarum: toivun ja sitten toivon.

"-- flames to dust / lovers to friends / why do all good things come to an end?--" Nelly Furtado: All Good Things

Tuuliviiri yllä talon katon

"-- monelta se huomaamatta jää / se kun on liikkumaton / on tyyni silloin sää / hieman se saa levähtää --"

No joo, Adalmiina on tuuliviiri: aamulla oli jo pirteämpi fiilis, nyt taas itkettäisi ja masentaisi. En jaksaisi siivota tai lukea tenttiä varten, se on muuten huomenna. Mä mietin, miksi en saanut sitä poikaa. Nyt kun tiedän, miten usein menen/joudun mennä kotiin, mä jossittelen Poikaa: mitä jos oltaisiin kokeiltu yhdessä? Mulle on tulossa lomia, harkkoja, joten olisin ehtinyt useammin Pojan luo. Mutta ei, Poika on järkevä, tietää, ettei tuollainen touhu kannata, Poika sanoi ei. Miksi en kuunnellut taas kerran sydäntä? Olisin ollut tälläkin hetkellä siellä minne kuulun, Pojan kanssa tai ilman.

Sitten taas tuuli kääntyy, viirin suunta vaihtuu. Mulla on mahdollisuus uuteen alkuun täällä, uudet kuviot. Voin elää itsenäisesti, yksin. Kasvaa ihmisenä, oppia tuntemaan itseni. Käyn koulun kunnialla, hankin töitä. Elän elämäni.

But in the end, mä en tahdo olla yksin. Mä tahdon seurustella!!! Mä kaipaan läheisyyttä, mä kaipaan Poikaa.

Kun keksin mikä vaivaa!

Hahaa, nyt mä tiedän, mistä tämä surkuttelun arvoinen surkea tilanne johtuu. Onko oireet tuttuja? Et tarvitse kalliita lääkärikäyntejä, sillä jos oireesi ovat samat kuin allekirjoittaneella, on diagnoosi erittäin selvä! Eikö vielä valkene? Nooooh, annas kun Adalmiina kertoo...

Siis oireisiin: itkuisuus, väsymys, syömättömyys (voi esiintyä myös toisena ääripäänä eli ahmimisena, kuten allekirjoittaneelle on käynyt), haluttomuus / saamattomuus arkipäivän asioissa. Lisäksi hyvin monella esiintyy vielä ns. korvaavaa toimintaa, jota suoritetaan melkein pakonomaisesti. Eikö vieläkään leikkaa? Pässi, sullakin on sydänsuruja!!!

Hmmm... mulla on aika ristiriitaiset tunteet asiasta. Kun tiesin jutun päättyvän, miksi siis menin ihastumaan? Tiedän, että poika jatkaa (on jo jatkanut) elämäänsä, miksi minä sitten jään surkuttelemaan? Meille ei tullut riitaa, ei pettämisiä yms roskaa, mutta silti mä ruikutan täällä yksin. Mua itkettäisi, mä tahtoisin mun ystävän tänne, jotta voisin kertoa ja purkaa tätä oloa. Toisaalta Big Girls Don't Cry -mentaliteetti on myös vahvoilla. Minähän en ihmisille paru enkä ruikuta miesten perään! Pärjään ilmankin.

Ehkä se juttu on juuri se: mä tiedän, että mä pärjään yksin, mutta tahtoisin jonkun toisen itsenäisen ihmisen rinnalleni. Haluan sellaisen ihmisen, joka myös pärjää itse, mutta haluaa ollaa kanssani juuri minun takia. En halua miestä, joka olisi rinnallani siitä syystä, että mä (nyt kliseet käyttöön!) silitän sen paidat, pyykkään, kokkaan jne. Tai toisinpäin, että itse olisin miehen kanssa siksi, että se tulee hyvin toimeen ja elättää minut jne. Ei ei ei! Mä en ala äidiksi kuin omille lapsilleni enkä ole hyväntekeväisyystapaus, jota tarvitsisi elättää. Haluan siis vain Sen Oikean siitä syystä, että me viihdymme yhdessä, on tunnetta ja kaikki. Siis puhtaasti tunteista eikä siksi "kun on pakko".

Mikä sitten on paras lääke mun onkelmaan? Ensinnäkin mä ryhdistäydyn! Mä käyn ton koulun wattu hyvillä arvosanoilla, mä alan liikkua. Mä en ala hulluna juosta miesten perässä, mä keskityn itseeni. Ja jos / kun itkettää, mä itken. Sielu kaipaa uudistumista ja itku on siihen paras keino.

Olisipas se niin helppoa!

Syyslaiskuus iskee!

F***K! Mä olen ollut niin ylilaiska taas kerran. En ole oikein jaksanut jumpata, siivota saati sitten tehdä koulutöitä. Opiskelun pitäisi olla mun prioriteetti, numero uno mun listalla, mutta eipäs olekaan. Mä vain keskityn surkuttelemaan omaa kohtaloani:

mä kaipaan läheisyyttä ihan älyttömän paljon
mä kaipaan mun liikuntaharrastuksia ja niiden tuomaa sisäistä hyvääoloa ja ihastusta omaan kroppaani

ARGH!!!

"--why I'm on my one / if there's a soulmate for everyone?--"

Nojoo, mulla on kiire, mutta stressi vaivaa kahta kauheammin. Tämä on taas astetta huonompi fiilis -päivä. Mä kaipaan tuttuihin maisemiin, tuttuihin nurkkiin, tuttujen ihmisten luo. Mä kaipaan sitä selvyyden tunnetta, joka joskus oli omasta elämästä. Tiesin, mitä tahdoin ja mitä tuli milloinkin eteen. Ja kaipaan mä sitä poikaakin, pakko tunnustaa.

Mutta ehkäpä taas pitäisi keskittyy hyviin asioihin: mulla on periaattees 2koulupaikkaa, oon terve, mulla on katto pään päällä ja mä pärjään taloudellisesti. Mulla on perhe, suku ja ystäviä. Kavereita. Joo, ei varaa valittaa siis! Ne asiat, jotka tuntuu olevan "huonosti", ovat sellaisia, joihin voin itse vaikuttaa. Ne ovat niin kauan huonosti, kun en tee niiden parantamiseksi mitään. Eli siis summa summarum, niin kauan kun olen laiskimus, mulla on tää olo!

Siispä! Adalmiinasta tulee ahkera!

Heipparallaa!

Kesä oli ja meni, tulee ihan mieleen Maija Vilkkumaan biisi Hiuksissa hiekkaa. Se on niin ihana, mutta surullinen kappale. Mä pidä lauluista, jotka herättävät tunteita. Joskus mä muistan jonkun tietyn ihmisen jostain laulusta, toisinaan mulle tulee vain iloinen, surullinen, kiukkuinen, pirtsakka jne jne. Tällä hetkellä mun laulu on ehkäpä tuo Hiuksissa hiekkaa.

"Mitä jos sinut näkisin / hymyilisitkö vain väkisin? / Vai ihanasti niinkuin silloin? / Vai tuntisitko ees?"

"En tiennyt että niin kävisi / päivät vain äkkiä hävisi / en tiennyt että niin pelästyisin / kun ranta suljettiin"

Se poika muistuttaa mun mielessä. Ei siitä hyvästistä olekaan kuin muutama vaivainen viikko. Mulla oli kuitenkin aivan ihania hetkiä pojan kanssa. Ne on mun mielessä, mutta mä en koskaan saa sellaisia uudestaan. Ensimmäisen kerran mä oikeasti ihastuin. Mä ihastuin siihen, että musta pidettiin omana itsenäni, siihen, että sain koskea ja pitää kiinni ja kuunnella, mitä toinen sanoo. Me tehtiin juttuja, käytiin paikoissa, oltiin kahdestaan. Oltiin myös hiljaa. Naurettiin. Lopuksin itkin - ja me itkettiin uudestaan yhdessä, viimeisen kerran. "Vai tuntisitko ees?" Nyt mä en tiedä, mitä poika ajattelee menneestä kesästä. Mulle kesä oli tärkeä, oliko se sitä hänelle? Mä en tiedä...

Tämä menee taas siihen vanhaan epäilevään Adalmiinaan. Nyt mä kyseenalaistan pojan fiilikset mua kohtaan, fiilikset, joita ainakin jossain välissä oli. En mä toisaalta tahtoisi tietää nykytilannetta, kun muistot ovat niin kauniit ja puhtaat. Mä tiedän, että poika olisi lähellä. Silti en osaa enää puhua hänelle, vaikka tahtoisin sanoa niiiiiiiin monta asiaa.

"Tuli vakava syksy ja toinenkin / minä väsyin hieman ja paljon unohdin / sen muistin mä kuitenkin miten sä hengähdit hiljaa / Sinne alle sotkuisen katoksen / kesä tuli niin äkkii ja häipyi hiipien / me valvottiin palellen / mul oli hiuksissa hiekkaa"

Nyt on syksy. Mä opiskelen entistä ahkerammin. Mä alan urheilla. Mä olen kunnollinen ja tunnollinen. Mä en mieti menneitä, mä en jaksa enää surra. Mä odotan, että se oikea tulee. Joskus mä toivon, että mut pelastettaisiin ja vietäisiin onneen. Nyt mä toivon, että se poika olisi mun tulevaisuudessa, että meillä olisi tulevaisuus. Toisaalta, jos mä jatkan toivomista, mä unohdan elää ja kokea uutta.

Poika osaa ajatella kypsästi ja fiksusti ja tietää, että turha murehtia, jos tietää, ettei se olisi voinut nyt toimia. Pojalla on jo uusi tyttö, mä aistin sen. Mulla ei ole uutta poikaa. Mä tiedän, että itken, kun näen pojan uuden tytön kanssa. Ehkä sitten mä voin unohtaa. Mä en kuitenkaan rakastanut... Mun on siis helppo unohtaa tunteet. Nyt mä en vähään aikaan aio ihastua!