Good morning Sunshine

Jaahas, vaihdoin eilen hieman järjestystä. Nyt mun sänky ja luku- / löhötuoli ovat eripäin ja hyllyt vähän erilailla. Oli kiva tai on edelleenkin mukavan näköinen. Poika, My Dear Lovely Boy, soitti mulle, mutta en ehtinyt vastata, sitten unohdin soittaa takaisin. Oon mäkin tyttöystävä, kun en muista soittaa. Noh, täytyy korjata erhe tänään. Mulla on tänään piiitkä hyppytunti. Ai niin itse asiassa selvitin yhden loppukoe stressin eilen: mun on ihan turha ottaa paniikkia yhdestä kokeesta, sillä jos en saa täydellistä arvosanaa, mun kurssinumero pysyy tuossa alhaisimmassa mahdollisesssa. Ja täydellisen numeron saaminen ei ole ollenkaan todennäköistä, miksi siis stressaisin? Nyt luen "omaksi iloksi" ja sen verran vähintää, että pääsen läpi. Kaikki läpipääsystä toiseksi parhaimpaan numeroon tuottavat vain nykyisen loppuarvosanan, joten no panic! Olo on helpottunut :)

RUOKAPÄIVIS:

kahvi x2, 4-viljan puuro, porkkanaa, kanaa ja riisiä, kahvi x2, ananas ja maitoa

RUOKAPÄIVIS

Heräsin so late, että söin heti päiväruuan:

kahvi, kanaa ja riisiä, kurkkua, porkkana, 4-viljan puuro

kävin lenkkeilee ja sitten hieman jumppailin.

Hah, pakko vielä lisätä

Luin siis noita edellisiä päivismerkintöjäni. Hmmm... ihan muistan nyt, kun pohdin näitä asioita, joihin nyt on tullut ratkaisu. Kaduttaako? Ei, ei ollenkaan. Olen tyytyväinen tähän ja uskon, että teen oikean ratkaisun. Miksi niin? Noh, annas kun kerron:


Olen aina viihtynyt kotikaupungissa. Se on sopivan kokoinen minun makuuni, en kaipaa suurta kaupunkia sen tuomia jännityksiä, mahdollisuuksia ja ihmisvilinää. Olen varsin tyytyväinen tuttuun ja turvalliseen kaupunkiin. Siellä on perheeni lähellä ja sukukin löytyy niiltä nurkilta. Luulin ennen, etten ole perhekeskeinen, mutta nämä täällä asutut ajat ovat opettaneet, että kaipaan heitä. Minusta on tärkeää viettää aikaa heidän kanssaa. Niin ja luonto, sitä kaipaan! Täällä en oikein pääse luonnon lähelle, en pääse tästä kiireestä pois, mikä olisi tärkeää. Tänne jää monet hyvät kaverit ja pari hyvää ystävää, mutta kotikaipuu on niin suuri, että nyt en aio enää taistella vastaan, kun yhdellä peliliikkeellä saan elämäni kuntoon.


Poika, hän on lisäsyy.

Uusi vuosi ja uudet kujeet

Mitäs uutta??? Noh noh, Pojan juuri sen Pojan, josta olen paasannut, parjannut ja kitissyt täällä blogissani, olen saanut elämääni. :) Hah, me siis seurustelemme ihan oikeasti. Tai niin oikeasti kuin tämän kevään välimatkan takia voimme seurustella. Sitten tein ratkaisun, joka luultavasti on oikea kaikin puolin ja joka minun olisi pitänyt tehdä jo viime vuonna. Muutan siis takaisin kotiin, ei tästä elämästä täällä kaukana tule yhtään mitään. Ja näin aivan yllättäen olenkin onnellinen. Enää kuusi viikkoa ja on loma, sitten reipas kuukausi on taas loma ja sitten enää pieni puristus ja ah niin ihana muuttoauto tulee noutamaan Adalmiinan ja hänen helmet ja Soronoo vain tällä paskalle, jonka saan hyvällä omalla tunnolla jättää taakseni. :D

Mutta kun yksi elämän alue on kunnossa, toiset reistaavat. Koulussa menee siis ihan vatuilleen ja paino, se läski, joka piti jo viime syksynä pudottaa, roikkuu innokkaasti mukana. Eli MUUTOS BLOGIINI:

tästä tulee nyt minun ruokapäivis!!!

kirjaan ylös syömiset, kaikki hyvät ja huonot mätöt, sekä liikunnat

- kahvi x 2 kuppia, puuro

Dilemma

Adalmiina on maailman huonoin tekemään päätöksiä. En tahtoisi katua, mutta kadun kuitenkin. Joku viisas joskus sanoi, että parempia katua asioita, jotka teki kuin asioita, jotka jätti tekemättä. Mutta entä jos kadun asioita, joita en tehnyt sekä asioita, jotka tein?

Nyt olisi valinta edessä. Lähdenkö täältä kotiin? Vai jatkanko ja jään? Jos lähden, olenko heikko ja matkaan maitojunalla mamman luo vai teenkö vain niin kuin tahdon syvällä sydämessäni? Onko teko heikkoa luonnetta ja luovuttamista, järjetön mahdollisuuksien hukkaan heittäminen? Vai onko teko matka kohti onnellista sielua, mielen rauhaa ja tulevaisuutta? Teenkö ratkaisun vain tiedostamatta Pojan takia?

Kun yksin mietin asiaa, olin ensin sitä mieltä, että matkaan vain kohti paikkaa, jonne kuulun. Jo viime vuonna minulla oli sellainen olo, että olen väärässä paikassa. Mikään ei sujunut ja kaikki suretti. Nyt olo on jatkunut, mutta ajatus Pojasta oli aikaisemmin vahvempi. Pääsin ajatuksen yli, jatkoin pohtimista. Koulu ei suju(nut), suretti ja masensi. Keksin ratkaisun. Se on (oli) sama kuin viime vuonna, jolloin en sitä toteuttanut, sillä se ei olisi ollut mahdollista. Ratkaisu on (oli) sama, mutta tänä vuonna sen voisi myös toteuttaa. Ratkaisu on 4tulostusliuskan, 1postimerkin, 1kirjekuoren ja postilaatikkoon tiputtamisen päässä - niin lähellä mutta niin kaukana. Hetken oli seesteinen ja iloinen olo.

Sitten tänään kuulin laulun Plain White T's - Hey There Delilah

Jäin miettimään oliko kohtalon ivaa, että kuulin juuri tuon biisin juuri nyt. Vai olenko vain höpsö, joka yrittää etsiä ehdoin tahdoin merkkejä, jotka kertoisivat mitä tulisi tässä tilanteessa tehdä.

"Hey there Delilah / you be good and don't you miss me / two more years and you'll be done with school / and I'll be making history like I do--"

Luovutanko? Annanko periksi liian helpolla? En vain jaksaisi tätä taistoa enää. Miksi itkisin yhtään enempää, kun voisin mennä kotiin, sinne minne kuulun, ja käydä koulua ja olla onnellinen? Onnellinen ei sisällä Poikaa. Onnellinen on nyt ilman Poikaa. Olisin onnellinen ilman... mutta onnellisempi hänen kanssaan. Sen varaan en kuitenkaan nyt laske. Periaattesta en tee päätöksiä miesten mukaan, miesten perässä, sillä jos homma ei kestä, menetän paljon ja vähän lisää vain siksi, että olin naiivi ja luulin miehen olevan kanssani aina. Katkeraako? No, just a bit bittersweet.

Nyt Poika tietää, mitä suunnittelen. Hän sanoi sen olevan hänestä kiva juttu. Herääkö kesän muistot ja turhat toiveet nyt päällimmäiseksi hämärtämään arvostelukykyni? Enhän tee päätöstäni Pojan perässä? En kai harkitse maitojunaa vain siksi, että mahdollisesti pienen pienellä todennäköisyydellä saisin muutaman lisäpäivän Pojan seurassa... lisäaikaa ennenkuin peli menisi poikki äkkikuolemalla?

Seesteinen oloni on nyt taas kadonnut. Miksi en vain voisi nähdä elämääni 10vuotta eteenpäin, jotta tietäisin mitä tekisin? Edes pieni vinkki oikeasta ratkaisusta kelpaisi! Mutta juuri siinä on elämän suola, koskaan ei voi tietää mitä eteen tulee.

Päätökset ovat aina oikeita. Ne tehdään sillä hetkellä parhaan mukaan, kaikkien sen hetken tietojen perusteella. Eletään eteenpäin ja nähdään päätöksen vaikutukset. Vaikka kuinka olisi ennakoinut ja puntaroinut mahdolliset lopputulokset, on päätös lopulta yllätys. Siitä voi olla kiitollinen tai sitä voi joutua katumaa. Silloin vain pitäisi muistaa, että parhaansa teki päätöksentekohetkellä, mutta aina ei käy hyvin.

Kadutaan mieluummin tehtyjä kuin tekemättä jääneitä asioita.

"--That by the time we get through / The world will never ever be the same--"

Plain White T's - Hey There Delilah

Aamun ajatuksia

Aamufiilikset: pimeää ja sateista, väsyttää, stressaa, en ole tehnyt tarpeeksi koulujuttuja, en ole liikkunut, läskini ahdistavat ja tahdon vain Pojan.

Eilen olin töissä. Oli kiva lapsi!!! Tosi iloinen ja energinen tilanteeseensa nähden. Me kuunneltiin Lordia ja pelattiin (käsi)jalkapalloa. Oli hauskaa. Menen uudelleenkin vahtimaan häntä. Perhe oli myös mukava, tykkäsin olla siellä töissä. Heti ovesta sisään astuttuani tuli kotoisa olo.

Koulussa olisi vaikka kuinka paljon tehtäviä. Onneksi me saamme yhden työn alta pois nyt piakkoin. Ja toinen työ tulee valmiiksi keskiviikkona. Hieman saadaan taakkaa kevennettyä. Muilla on loma nyt, mutta me käymmä ahkerasti koulua. Jei AMK, we so hate you!

Liikunta-laihdutus -tavoitteeni ei ole oikein nyt ole onnistunut, sillä en ole ehtinyt liikkua. Nyt on kuitenkin pakko tehdä isoja muutoksia, sillä näin tämä ei tule toimimaan. Kun minulla aika ei kerta kaikkiaan riitä, on minun tingittävä jostain muualta (lue: koulusta). Joka päivähän minun tulee liikkua, joten siksi tänään jumppailen lihaskuntoa ja käyn lenkillä. Se voisi tai siis se piristääkin ihanasti!!! Hassua, sillä ennen olin tositosi hoikka ja rakastin juosta, mutta nyt olen laiskistunut ja kiirettä riittää niin, ettei liikunnalle tahdo löyty tilaa. Mutta kuten sanottu, pakko on ja hyvä olisi liikkua, joten järjestän aikaa.

Ja Poika, mitäs sitä enää kiertelemään. Mä mietin vain Poikaa, tahdon vain Pojan, pidän vain Pojasta. Mä voin melkein tuntea, kuinka Poika kosketti mua, suuteli, piti kiinni. Muistan ne hassuttelut ja vakavat keskusteluhetket. Me loikoiltiin vaikka kuinka kauan ja juteltiin. Kenenkään muun kanssa en pysty siihen. Muita ei ole. Muut eivät ole kuin Poika. Mua eilen olisi vain itkettänyt, tänäänkin mua itkettää, kun mietin Poikaa. Mä olisin rakastanut, jos olisin saanut vielä hetken aikaa.

"Si on n'a qu'un amour, qu'est-ce que je fais maintenant quand j'ai eu un amour de ma vie?"

Onpas tästä tullut nyt oikea Adalmiinan terapiablogi, kun purkaan tuntojani Pojasta tänne ehkä enemmän kuin olisi sallittua. Toisaalta, mitä haittaakaan siitä voi olla, etenkin kun juuri olen aikeissa kertoa, miksi teen niin enkä pui asioita ko. henkilön tai jonkun ystäväni kanssa.

Silloin kun tapasin Pojan, yksi ystävistäni vain otti asian naurulla ja kuittasi sanomalla, että taas Adalmiina on hankkinut itselleen jatkuvan irtosuhteen. Itsekin naureskelin asialle, vaikka tiesin, ettei se todellakaan ole niin. Tämä ystäväni luulee tai ainakin kuvittelee, että mä vain keksityn irtosuhteisiin ja satunnaisseksiin. Kun kerron uudesta tapaamastani miehestä, hän aina nauraa, että "käytsä painaa sitä?". Tiedän, että pitäisi sanoa hänellä asiasta, mutta olen vain aina kuitannut asian nauramalla. Pojan kohdalla sanoin, ettei asia ole niin, mutta eipä tämä ystäväni sitä uskonut. Kun olin meidän erkaantumisen jälkeen itkuinen ja surullinen, ystäväni kysyi "oliks se oikeesti mukamas noin vakavaa, että sitä pitää itkeä?". Kieltämättä loukkaannuin tästä enkä viitsi enää ko. kaverilleni kertoilla Pojasta.

Poika kuitenkin oli enemmän, paljon enemmän, kuin useamman yhdenyön juttu. Mä välitin ja Poika välitti.

Toinen ystäväni jaksaa kuunnella ja on kuunnellut ja ymmärtää. Ja kolmaskin ystäväni jaksaa kuunnella ja ymmärtää. Olen hyvin kiitollinen heille. He eivät ehkä edes tiedä, kuinka tärkeää se on minulle ollut, että he ovat olleet tukenani. En toisaalta sanoisi, että olen ollut superdown, sillä olen hyvä tsemppaamaan ja ystäväni saavat minua aina hyvälle tuulelle. Mutta surullinen olen ollut, olen vieläkin hieman surullinen, mutta ystävät ovat olleet tukenani. Nyt en tahtoisi enää kuormittaa heitä asialla, joten purkailen viimeisiä asioita tänne blogiin. Nyt vuorostani Adalmiina kuuntelee ystäviä.

Joskus olen miettinyt, että millainen on se tunne, kun tietää juuri tuon olevan se minun soulmate tai vastaavaa. Pojan kanssa olisin nähnyt arjen ja elämän, tai olisin voinut kuvitella meidät arjessa... Mutta turha jossitella. Sain tutustua aivan uskomattoman hienoon persoonan, jolle toivon ehdottomasti kaikkea hyvää elämässä ja toivon hänen löytävän arvoisensa naisen sitten kun sen aika on.

Still, I like him a lot