Dilemma

Adalmiina on maailman huonoin tekemään päätöksiä. En tahtoisi katua, mutta kadun kuitenkin. Joku viisas joskus sanoi, että parempia katua asioita, jotka teki kuin asioita, jotka jätti tekemättä. Mutta entä jos kadun asioita, joita en tehnyt sekä asioita, jotka tein?

Nyt olisi valinta edessä. Lähdenkö täältä kotiin? Vai jatkanko ja jään? Jos lähden, olenko heikko ja matkaan maitojunalla mamman luo vai teenkö vain niin kuin tahdon syvällä sydämessäni? Onko teko heikkoa luonnetta ja luovuttamista, järjetön mahdollisuuksien hukkaan heittäminen? Vai onko teko matka kohti onnellista sielua, mielen rauhaa ja tulevaisuutta? Teenkö ratkaisun vain tiedostamatta Pojan takia?

Kun yksin mietin asiaa, olin ensin sitä mieltä, että matkaan vain kohti paikkaa, jonne kuulun. Jo viime vuonna minulla oli sellainen olo, että olen väärässä paikassa. Mikään ei sujunut ja kaikki suretti. Nyt olo on jatkunut, mutta ajatus Pojasta oli aikaisemmin vahvempi. Pääsin ajatuksen yli, jatkoin pohtimista. Koulu ei suju(nut), suretti ja masensi. Keksin ratkaisun. Se on (oli) sama kuin viime vuonna, jolloin en sitä toteuttanut, sillä se ei olisi ollut mahdollista. Ratkaisu on (oli) sama, mutta tänä vuonna sen voisi myös toteuttaa. Ratkaisu on 4tulostusliuskan, 1postimerkin, 1kirjekuoren ja postilaatikkoon tiputtamisen päässä - niin lähellä mutta niin kaukana. Hetken oli seesteinen ja iloinen olo.

Sitten tänään kuulin laulun Plain White T's - Hey There Delilah

Jäin miettimään oliko kohtalon ivaa, että kuulin juuri tuon biisin juuri nyt. Vai olenko vain höpsö, joka yrittää etsiä ehdoin tahdoin merkkejä, jotka kertoisivat mitä tulisi tässä tilanteessa tehdä.

"Hey there Delilah / you be good and don't you miss me / two more years and you'll be done with school / and I'll be making history like I do--"

Luovutanko? Annanko periksi liian helpolla? En vain jaksaisi tätä taistoa enää. Miksi itkisin yhtään enempää, kun voisin mennä kotiin, sinne minne kuulun, ja käydä koulua ja olla onnellinen? Onnellinen ei sisällä Poikaa. Onnellinen on nyt ilman Poikaa. Olisin onnellinen ilman... mutta onnellisempi hänen kanssaan. Sen varaan en kuitenkaan nyt laske. Periaattesta en tee päätöksiä miesten mukaan, miesten perässä, sillä jos homma ei kestä, menetän paljon ja vähän lisää vain siksi, että olin naiivi ja luulin miehen olevan kanssani aina. Katkeraako? No, just a bit bittersweet.

Nyt Poika tietää, mitä suunnittelen. Hän sanoi sen olevan hänestä kiva juttu. Herääkö kesän muistot ja turhat toiveet nyt päällimmäiseksi hämärtämään arvostelukykyni? Enhän tee päätöstäni Pojan perässä? En kai harkitse maitojunaa vain siksi, että mahdollisesti pienen pienellä todennäköisyydellä saisin muutaman lisäpäivän Pojan seurassa... lisäaikaa ennenkuin peli menisi poikki äkkikuolemalla?

Seesteinen oloni on nyt taas kadonnut. Miksi en vain voisi nähdä elämääni 10vuotta eteenpäin, jotta tietäisin mitä tekisin? Edes pieni vinkki oikeasta ratkaisusta kelpaisi! Mutta juuri siinä on elämän suola, koskaan ei voi tietää mitä eteen tulee.

Päätökset ovat aina oikeita. Ne tehdään sillä hetkellä parhaan mukaan, kaikkien sen hetken tietojen perusteella. Eletään eteenpäin ja nähdään päätöksen vaikutukset. Vaikka kuinka olisi ennakoinut ja puntaroinut mahdolliset lopputulokset, on päätös lopulta yllätys. Siitä voi olla kiitollinen tai sitä voi joutua katumaa. Silloin vain pitäisi muistaa, että parhaansa teki päätöksentekohetkellä, mutta aina ei käy hyvin.

Kadutaan mieluummin tehtyjä kuin tekemättä jääneitä asioita.

"--That by the time we get through / The world will never ever be the same--"

Plain White T's - Hey There Delilah

Aamun ajatuksia

Aamufiilikset: pimeää ja sateista, väsyttää, stressaa, en ole tehnyt tarpeeksi koulujuttuja, en ole liikkunut, läskini ahdistavat ja tahdon vain Pojan.

Eilen olin töissä. Oli kiva lapsi!!! Tosi iloinen ja energinen tilanteeseensa nähden. Me kuunneltiin Lordia ja pelattiin (käsi)jalkapalloa. Oli hauskaa. Menen uudelleenkin vahtimaan häntä. Perhe oli myös mukava, tykkäsin olla siellä töissä. Heti ovesta sisään astuttuani tuli kotoisa olo.

Koulussa olisi vaikka kuinka paljon tehtäviä. Onneksi me saamme yhden työn alta pois nyt piakkoin. Ja toinen työ tulee valmiiksi keskiviikkona. Hieman saadaan taakkaa kevennettyä. Muilla on loma nyt, mutta me käymmä ahkerasti koulua. Jei AMK, we so hate you!

Liikunta-laihdutus -tavoitteeni ei ole oikein nyt ole onnistunut, sillä en ole ehtinyt liikkua. Nyt on kuitenkin pakko tehdä isoja muutoksia, sillä näin tämä ei tule toimimaan. Kun minulla aika ei kerta kaikkiaan riitä, on minun tingittävä jostain muualta (lue: koulusta). Joka päivähän minun tulee liikkua, joten siksi tänään jumppailen lihaskuntoa ja käyn lenkillä. Se voisi tai siis se piristääkin ihanasti!!! Hassua, sillä ennen olin tositosi hoikka ja rakastin juosta, mutta nyt olen laiskistunut ja kiirettä riittää niin, ettei liikunnalle tahdo löyty tilaa. Mutta kuten sanottu, pakko on ja hyvä olisi liikkua, joten järjestän aikaa.

Ja Poika, mitäs sitä enää kiertelemään. Mä mietin vain Poikaa, tahdon vain Pojan, pidän vain Pojasta. Mä voin melkein tuntea, kuinka Poika kosketti mua, suuteli, piti kiinni. Muistan ne hassuttelut ja vakavat keskusteluhetket. Me loikoiltiin vaikka kuinka kauan ja juteltiin. Kenenkään muun kanssa en pysty siihen. Muita ei ole. Muut eivät ole kuin Poika. Mua eilen olisi vain itkettänyt, tänäänkin mua itkettää, kun mietin Poikaa. Mä olisin rakastanut, jos olisin saanut vielä hetken aikaa.

"Si on n'a qu'un amour, qu'est-ce que je fais maintenant quand j'ai eu un amour de ma vie?"

Onpas tästä tullut nyt oikea Adalmiinan terapiablogi, kun purkaan tuntojani Pojasta tänne ehkä enemmän kuin olisi sallittua. Toisaalta, mitä haittaakaan siitä voi olla, etenkin kun juuri olen aikeissa kertoa, miksi teen niin enkä pui asioita ko. henkilön tai jonkun ystäväni kanssa.

Silloin kun tapasin Pojan, yksi ystävistäni vain otti asian naurulla ja kuittasi sanomalla, että taas Adalmiina on hankkinut itselleen jatkuvan irtosuhteen. Itsekin naureskelin asialle, vaikka tiesin, ettei se todellakaan ole niin. Tämä ystäväni luulee tai ainakin kuvittelee, että mä vain keksityn irtosuhteisiin ja satunnaisseksiin. Kun kerron uudesta tapaamastani miehestä, hän aina nauraa, että "käytsä painaa sitä?". Tiedän, että pitäisi sanoa hänellä asiasta, mutta olen vain aina kuitannut asian nauramalla. Pojan kohdalla sanoin, ettei asia ole niin, mutta eipä tämä ystäväni sitä uskonut. Kun olin meidän erkaantumisen jälkeen itkuinen ja surullinen, ystäväni kysyi "oliks se oikeesti mukamas noin vakavaa, että sitä pitää itkeä?". Kieltämättä loukkaannuin tästä enkä viitsi enää ko. kaverilleni kertoilla Pojasta.

Poika kuitenkin oli enemmän, paljon enemmän, kuin useamman yhdenyön juttu. Mä välitin ja Poika välitti.

Toinen ystäväni jaksaa kuunnella ja on kuunnellut ja ymmärtää. Ja kolmaskin ystäväni jaksaa kuunnella ja ymmärtää. Olen hyvin kiitollinen heille. He eivät ehkä edes tiedä, kuinka tärkeää se on minulle ollut, että he ovat olleet tukenani. En toisaalta sanoisi, että olen ollut superdown, sillä olen hyvä tsemppaamaan ja ystäväni saavat minua aina hyvälle tuulelle. Mutta surullinen olen ollut, olen vieläkin hieman surullinen, mutta ystävät ovat olleet tukenani. Nyt en tahtoisi enää kuormittaa heitä asialla, joten purkailen viimeisiä asioita tänne blogiin. Nyt vuorostani Adalmiina kuuntelee ystäviä.

Joskus olen miettinyt, että millainen on se tunne, kun tietää juuri tuon olevan se minun soulmate tai vastaavaa. Pojan kanssa olisin nähnyt arjen ja elämän, tai olisin voinut kuvitella meidät arjessa... Mutta turha jossitella. Sain tutustua aivan uskomattoman hienoon persoonan, jolle toivon ehdottomasti kaikkea hyvää elämässä ja toivon hänen löytävän arvoisensa naisen sitten kun sen aika on.

Still, I like him a lot

Kokoa, hajoita, kasaa

Pätee elämään, miehiin, kroppaan ja Ikean kalusteisiin!!!

Noh, ensin vaikka Poika, niin en aina lopeta häneen. Siis Poika itse asiassa on nyt ollut mun kans yhteydessä, mikä on erikiva!!! Tänään Poika soitti, kysyi oltaiskos kahviteltu, mutta valitettavasti olin jo matkalla tänne-missä-olen-mutta-minne-en-kuulu. Sovitiin, että joku toinen kerta... Mietin, että ensiviikonloppuna voisin kysäistä kahvittelua.

Kroppa: noh, nyt alan karppaamaan silleen semikevyesti, sillä liian karppi en voi olla, kun koulussa siihen ei voi vaikuttaa. Kroppa kaipaa hyvää ruokaa (eli siis vatsaystävällistä) ja liikuntaa. Mulla on motivaatio, tavoite ja kipinä: viikonloppu!

Ikean kalusteet... puolivalmiina puoliksi rikki puoliksi hermot riekaleina.. Kivakiva

Ihanaa kotiin!

ou-jeee, mä pääsen kotiin ja saan olla siellä ruhtinaalliset kolme päivää. Joka päivä on jo täyteen buukattu kaveri- / sukulaisvierailuja, läksyjä ja rentoutumista. Tärkeintä on, että pääsen pois täältä. Ajatus Pojasta tulee lähemmäksi, tai niin lähelle, kuin se on mahdollista. Poika ei ole kotona, ei ole viikon päästäkään. Hyvä vai huono? Koulu ei suju, vatsa on kipeä ja oon lihonut tai oikeastaan turvonnut, kun pillerit kasaa nesteen let me think joka paikkaan.

Ensin laihis: no se sujuu ok, mutta neste ällöttää mua. Koulu ei taas suju, en oikein jaksa käydä siellä. Nytkin mietin (kun olen myöhässä) että pitäisikö vain skipata koko päivä, mutta taidan kuitenkin mennä heti kun ehdin.

Oon miettinyt tätä kotiasiaa ja tullut siihen tulokseen, että koti on siellä missä sydän on (merci Guilhem pour cette phrase!). Mun ei pitänyt koskaan ihastua Poikaan, sen piti olla vain hassua hauskan pitoa ja vaakamamboa. Kuitenkin kun aika alkoi loppua, tajusin, että pidän Pojasta oikeasti. Muutaman viimeisen viikon aikana, jolloin teimme erilaisia asioita ja käytiin retkillä, tajusin, että mä vällään enemmän kuin koskaan oli tarkoitus. Sitten kun Poika sanoi ne sanat, peli oli jo menetetty. Annoin sydämestäni osan hänelle, en saa sitä takaisin. Nyt voin vain ommella palat yhteen, onneksi haava ei ole liian syvä, ja jatkaa.

Mä en ole koskaan ollut liian avoin tai päästänyt ketään liian lähelle. Olen jättänyt sen turvallisen yksityisyyden välimatkan, en anna liikaa itsestäni. Ehkä tai mitä sitä ehkättelemään, en anna liikaa paloja pois sillä juttu ei kestäisi kuitenkaan. Pojan kanssa pystyin avautumaan enemmän kuin muiden kanssa,Poikaan pystyin luottamaan ja hän luotti minuun. Tämän takia osa sydämestäni lähti vaivihkaa luotani, meni Pojan tykö ja jäi sille tielle. Nyt kun menetin Pojan, menetin ne palat.

Toisaalta Poika on vieläkin jonkinasteinen kaveri. En vain voi olla normaalisti hänen kanssaa, tai keskutella normaalisti, sillä ainakin minun päässäni on ajatus siitä, mitä olisi voinut olla. Poika ei ehkä ajattele näin. En aina ymmärrä, mitä Poika ajattelee asiasta, ja se häiritsee miettiessäni pitäisikö soittaa kuulumisia kyselläkseni tai kahvittelua ehdottaessani.

Idea oli siinä, että jos jo ystäväni kotiseudullani sekä perheeni pitää niin suuria paloja sydämestäni, niin tämä Pojan pala vetää minua ultimately kotiin. Nyt en voi kuitenkaan antaa periksi, sillä en voi lähteä ja jättää kaikkea fiksusti ajateltuna tärkeää tänne toiseen kaupunkiin. Eräs ystäväni osaa sanoa aikas järkevästi:

"Miesten takia ei muuteta tai tehdä ratkaisuja, jotka vaikuttavat niin suuresti omaan elämääsi. Vasta sitten, kun juttu on varmaa, niin voi tehdä, mutta siihen asti, no way!"

Järki ja tunteet vol.2

Juupajuu, ei täs hittojakaa. Hieman on taas sekavanlaiset fiilingit. Adalmiina ei vain ymmärrä. Oli muuten hassu juttu, kun koulussa opettajan kanssa puhuttiin puheviestinnästä ja sitä kautta tultiin eripaikkakuntalaisten eroista (esim. murre, käytös). Noh opettaja kysyi, onko meidän joukossa itäsuomalaisia, he ovat vilkkaita. Sitten kysyttiin, löytyykö hämäläisiä, he ovat usein hitaita ihan kaikessa. Ei siinä mitään, mutta sitten mun tarkkailijan korvat nappasivat kahden herran keskustelun: toi Adalmiina on hämeest, nii joo sehän on vähän hidas, sillee ei tajuu you know ja muutenki, mut ei siinä mitää, ihan jees se. Now what-the-fuuuuck??? Adalmiina hidas, hey come on and get fucking real! :D Ei sillä, kyllähän mä myönnän, että oon hidas. Mun täytyy miettiä tarkkaan ja hartaasti usein ja sitten vasta toimin. Olen kyllä huomannut, että en aina pysy mukana, kun tämä rannikonväki alkaa puuhaa ja toimii...

Noh se siitä, nyt on smalltalk hoidettu. Laihis menee jees, koulu ok mutta Poika vaivaa taas. Mun ikuinen heikkokohta kolottaa taas. Me juteltiin yksi ilta tässä, mikä on jo hassua, sillä minähän en keskustelua aloita, jos minulle on"toivotettu have a nice life!" ja tämän on selvä!!!! Siis en ole katkera / vihoittele ihminen, mutta nuo sanat silloin kyllä loukkasivat. Okei, se siitä, kyseltiin kuulumisia puolin ja toisin, sellaista ex-pariskuntien kiusallista pakolliset mitä kuuluu -kysymykset. Sitten ihan out-of-nowhere Poika kysyy jotai, vastaan etten ole ehtinyt kotona käymään, ja Poika sanoo, ettei olisi edes tiennyt, jos olisin kotona käynyt. Whaaat?!?!? Mä vastasin vain, että enpä olisi varmaan edes kertonut, sillä en tiedä, olisiko Poikaa kiinnostanut tieto (NB: Have a nice life...) Poika sanoi kuitenkin, että kiinnostaisi. WHAAAT?!?!?!?!?!

Noh, mitä tästä seuraa? Adalmiina, joka on juuri päässyt itkuista eroon ja unohtanut ikävän ja keskittynyt vain niihin hyviin muistoihin, Poika pistää pakan taas sekaisin ja tulitikut hujanhajan. Kyllähän me molemmat tiedämme, että jos lähtisin sille reissulle, siitä seuraisi vain muutama ihana krapulansekainen päivä, joiden jälkeen fiilis on maassa ja itkut taas edessä. Eikö olisi parempi vain nähdä (jos sekään on fiksua, mene ja tiedä... ja kerro Adalmiinallekin vastaus) ihan selvinpäin kahvikupposen äärellä ja vaihtaa kuulumisia.

Mitkä olot mulla? Ensin sydän pakahtui, kun Poika sanoi, että tahtoisi vielä jossain vaiheessa tavata, sitten sydän pakahtui, kun hän pyysi mua mukaan, sitten aloin miettiä järjellä ja unohtaa tunteiden äänet ja nyt olen sitä mieltä, että ei ole fiksu veto. Mutta Poika... You always confuse me

Jumppaa - Pump It!

Sataa. Ei sinänsä mitään, kesän satoi ja olin ulkotöissä... Nyt vain alkaa 6päivän urheiluputki, joka muuten pissahtaa heti huomenna, kun tiedossa on juhlat. But I like it!

Eli urheilen 2krt / pv. Käyn 2krt / 6pv pumpissa, muuten teen omat lihasjumpat. Joka päivä käyn lenkillä tai uimassa. Ja en syö paljon!

Mun kuntoilu / laihdutus on aina lähtenyt putkella käyntiin, joten eiköhän se toimi myös nyt!

Järki ja tunteet vol. 1

Miksi mä vasta nyt vuoden ja toisen tulevan eli siis kahden vuoden haahuilun jälkeen olen keksinyt, mitä tahdon opiskella? Menee taas jossitteluksi, mutta vasta nyt tiedän, mitä oikeasti tahdon tulevaisuudessa (ainakin jokin aikaa) tehdä.

Olen hieman tai vähän enemmänkin sellainen ihminen, joka kuuntelee muiden neuvoja ja rupeaa sitten järkeilemään asioita. Tämän seurauksena sitten lopulta järkeilen liikaa ja unohdan kokonaan kuunnella mitä tahdon. Näin kävi (again The Boy, so childish of me!) Poika-koulu -valinnan kanssa, näin kävi tasan kaksi vuotta sitten kouluvalinnan kanssa. Näin kävi silloin ja silloin jne jne... Noh, tyhmästä päästä kärsii koko ruumis ja sielu sitäkin enemmän.

Argh

Mä vihaan mun pläskei!!!

The Bittersweet Sunday Morning

Jaahas, tänään taitaa olla katkeransuloinen päivä. Pitkästä aikaan mua itketti Poika. Olen aika hyvin onnistunut pääsemään surullisesta vaiheesta siihen kauniit muistot -vaiheeseen. Nyt ehkä itkuisuus johtuu faktasta, että mä tahdon seurustella. Tai ainakin edes jonkun, jonka kanssa nähdä talven ihanat asiat. How pitiful is that?

Mutta en enää puhu Pojasta. Rauha meidän jutun sielulle!

Tänään on ihana syysilma. Sellainen raikas ja viileä ja sumuinen. Eilen olin tosi reipas, kävin juoksemassa pikkuisen iltalenkin. Sitten vihdoin sain mun painotangon kotiin, joten voin tehdä jumppailua kotona, jos ei ole rahaa lähteä bodypumpiin tms. voimajumppaan. Kotiin menenkin jo parin viikon päästä, ihanaa!!! Mä niin rakastan mun kotiseutua! Olen ehkä ainoa meidän kulmilta, joka tahtoisi vain aina asua siellä. So what? Muut eivät osaa arvostaa paikkaa samalla tavalla kuin Adalmiina. Juuh, mutta tänään käyn pyöräilemässä yhden reitin yhteen paikkaan ja sitten aion tehdä kuntopiirin. Rahaa ei ole, joten ruokaa ei voi ostaa :D

Sitten mä näin ihanan vaatteen ja ihanan korun ja ihanat kengät ja ihania meikkejä. Mutta where's my money dog??? Ja ihanan miehen!!! Ai että, sellainen pitkä, sopivan treenattu. Ihana partasänki ja sellainen lyhyt tukka. Ja sellainen rokkivaatteinen poika! Ai ai ai, mä tykkään pojista!

Liikuntasuunnitelma

How childish is that? Meidän täytyy tehdä liikuntasuunnitelma kouluun meille itsellemme. Kuvittele! Ensin ollaan koulussa väh 8h per päivä, siihen päälle kotiopiskelut, tehtävät jne. ja lisäksi tarkka-aikainen liikuntasuunnitelma, jota tulee noudattaa. Bugger it! Noh, mun suunnitelma siis on seuraavanlainen:

- tavoitteeni on kohentaa yleiskuntoa ja kiinteyttää kroppaa
- lihaskuntojumppa 2krt / vk

eli bodypump, bodybic

- aerobinen treeni

eli uinti, lenkkeily, aerobicjumppa, tanssi

- joka päivä KV-lihaskunto, muulloin oma LK

- venyttely!

Olisin muuten todella ahkera, jos alkaisin taas aamulenkkeilemään.

Kiva päivä

Tänään mä olen hyvällä tuulella. Tosin koulusta jouduin lähtemään, kun oli kamala vatsakipu. Nooh, se on pientä. Mutta oon ollut iloinen. Tapasin mun ystävän <3 ihanan tärkeän ystävän. Kaffeteltiin meidän kaffelassa. Rupateltiin jne.

Mutta mä sain liikunnasta kaikkein ihanimman olon. Mä tein jumppaa ja hikoilin. Ai että kuinka kivalta se tuntuu, believe me!!! Ja muutenkin taas Him pelasti mun fiilarit. Mikään ei ole parempaa pumppimusaa kuin Buried Alive by Love!

"Don't know that I will / but until I can find me / a boy* who'll stay / and won't play games behind me / I'll be what I am / a solitary girl** / solitary girl**

HIM: Solitary Man

*girl
**man

To Do List

• siivous / tiskaus
• lue luentojen muistiinpanot !!!
• jumppa
• venyttely
• soita ystävälle !

Hahaa

Juuri lukaisin läpi vanhoja merkintöjä. Olenpas ollut tuuliviiri tunteideni kanssa. Nyt on seesteinen olo, how weird is that? Well,

Valo sen sanoi!

...and we all love Him....

tai ainakin ADALMIINA

Valon sanoin - Him

Jauhettaisiinkos vielä lisää Pojasta? Hmm... Nyt fiilikset: haikea mieli, kaipaus ja ärsyttävä järjen kolkutus, että asia meni parhaiten päin. Ja kyllähän se niin taitaa olla.

Opin pojalta niin paljon, sain nauraa ja nauraa, meillä oli hauskaa yhdessä. Huonoja hetkiä ei juuri ollut. Siitä jäi hyvät muistot. Miksi siis itkisin? Turha katua mitään, sillä sain vain nauttia jokaisesta hetkestä Pojan kanssa. Seikka, joka tekee "eron" surulliseksi on se, että en saa tietää, kuinka olisi käynyt, jos meillä olisi ollut mahdollisuus olla kunnolla yhdessä. Toisaalta on turha jossitella. Sain tavata uskomattoman ihmisen, joka välitti minusta enemmän kuin kukaan muu on välittänyt, jonka kanssa sain olla, joka piti sylissä, joka kuunteli ja jutteli, joka sanoi ne sanat, jotka olen halunnut kuulla. Sain tuntea ihmisen, josta sain välittää enemmän kuin kenestäkään muusta, jota sain pitää ja johon sain koskea ja jolle sain sanoa ne sanat, jotka olen tahtonut sanoa. Ihmisen, joka jää sydämeeni ja mieleeni ja jolle toivon vain pelkkää hyvää. Miksi siis itkisin?

Kerran eräs ystävistäni kysyi, kadunko sitä mitä tein Pojan kanssa, vaikka tiesimme ettei se voisi onnistua? Silloin en osannut hänellä vastata. Nyt kuitenkin tiedän vastauksen: en kadu. Jos todellisia tunteita ei enää koskaan olisi, olen saanut elää yhden ihmisen kanssa pienen sekunnin, joka on kaikkia muita sekunteja onnellisempi hetki. Miksi siis itkisin?

Ville Valo, tuo synkkien sointujen Jumala, sanoo sen kaikkein parhaiten. En tiedä, missä kappaleessa melodia ja sanat kitetyttäisivät tunteeni parhaiten, joten kuuntelen useampia kappaleita. Ehkä rakkaus on niin ylivoimainen tunne juuri siksi, että se satuttaa. Ennemmin tai myöhemmin rakkaus satuttaa. Se kiduttaa ja viiltää sydämeen haavan, joka täyttyy suolalla. Rakastettu viedään pois tai hän lähtee pois. Tai rakastettu on läsnä ja tunne on niin voimakas, että sitä ei voi kestää. Rakkauden mysteeri, kukapas sitä ymmärtäisi. Silti tarvitsen rakkautta. Tällä hetkellä minusta on poistumassa kiduttava rakkaus. Sen jälkeen ontto olo, joka täyttyy uudella rakkaudella... jos täytyy. Niin tai näin, rakkaudessa auttaa vain Valo ja HIM!

"-- Love's violent tune from me to you / Rips your heart out and leaves you bleeding / With a smile on your face --

-- Love said "No" / And love said "No" "

His Infernal Majesty: And love said No

It ain't over until it's over - and now it is

Nyt se on oikeasti mennyttä... Poika on päässyt velvollisuuden tunnostaan eikä hän enää aio ottaa yhteyttä. Hymyillään toki, kun tavataan, mutta ei olla enää ystäviä eikä varmaan kavereitakaan. Liian hankalaa...

Olenko iloinen, surullinen, suuttunut? En tiedä, ehkä eniten surullinen. Nyt voin jatkaa matkaa. Turha miettiä, olisiko se voinut toimia. Jos Poika pystyy noin helpolla unohtamaan, tuskin se olisi ollut mitään sen suurempaa.

Ja mä tahdon Sitä Suurempaa.

Silmu sen sanoo

Tärkein ensin: puhuin Pojan kanssa. Poika oli ihana, Poika sanoi loppuun kivaa loppuelämää! Now how weird is that??? Tarkoittaa suomeksi oli kiva tuntee, mutta ei enää soitella! Eikö niin?

Pitäiskös olla iloinen, että pääsen Pojan ajattelemisesta nyt ehkä eroon? Pitäisikö loukkaantua? Mitä pitäisi ajatella? Toisaalta mun ranskalainen ystävä sanoi, että "on est encore jeune, il y a de temps de trouver un autre mec... j'espére" No, ehkä toi ...tai toivon niin -lauseenloppu olisi voinut jäädä pois, mutta kuitenkin onhan Guilhem oikeassa. Olen nuori ja mulla on aikaa. Mutta en mä tahdo odottaa!!!

Missä ovat ne miehet, jotka tahtovat seurustelusuhteen, tutustua kunnolla, tehdä kaikkea kivaa yhdessä, halia ja pusia ja nokyltetiiätte? Minne ovat kadonneet kaikki iloiset, huumorintajuiset, luotettavat, rakastavat miehet? (alkaa kuulostaa sokkotreffi-ilmoitukselta) Aina löytyy joko

A) nössöjä, jotka heti jäävät roikkumaan, vaikkei kiinnosta
B) yhden illan huumaa (jota ei muuten ole olemassa) hakevia hemmoja
C) sekopäisiä nistejä / juoppoja / hamppeja / muuten vain hulluja

Onko minussa jokin Juokse karkuun -leima? Jos on, kertoisiko joku sen, jotta voisin ottaa sen pois?

" Menneet kun pesty on pois kyynelin / Maailma kohtelee jo paljon paremmin / Ikävän sävyjä aika jos vaalentaa / On tulevaisuus edessä valoisaa

Minä tahdoin kuulla jo sen / Että olisit onnellinen / Minä tahdoin kaikkea hyvää / Nimeen rakkauden / Minä toivon niin sisälläin / Että löydät onnesi näin / Minä toivon kaikkea hyvää tästä eteenpäin "

(usko tai älä) Simo Silmu: Kaikkea hyvää

Sinkkuelämää

Hah hah, oon CarrieCharlotte! Siis Sinkkuelämää CarrieCharlotte. Olen itsenäinen, mutta kaipaan suhdetta (Carrie-Charlotte). En tarvitse miestä onneen, mutta tahdon suhteen (Carrie-Charlotte). Olen luonnonlapsi, mutta en liian erottuvainen (Carrie-Charlotte). Olen villi, mutta hillitty (Carrie-Charlotte).

Loistavaa...

Kun tajusin sen olevan ohi

Niin, se on siis oikeasti loppu. Pojalle olen vain se tyttö, jota saatiin kesällä. Ei enää kaunista muistoa, ei enää lämpimiä sanoja. Jäljellä on vain haalea muisto siitä tunteesta, joka joskus piteli sängyn pohjalla useita tunteja, valvotti myöhään yöhön ja aamuun. Nyt olen vain se, jolle on velvollisuuden tunnosta vastattava puheluun tai viestiin, jota on tervehdittävä väkinäisesti ja kysyttävä ne pakolliset "miten sulla menee nyt" -kysymykset.

"-- the funeral of hearts / and plea for mercy / when love is a gun / separating me from you" HIM: The Funeral of Hearts

Pojan sekoilukerran jälkeen laitoin viestin, sorruin siihen. Vastaus oli yhtä kylmä kuin viime puheiden lopetus. Olen vain samantekevää hänelle. Hyvä Pojalle, hän jatkaa rakkauselämäänsä, mikä on suotavaa ja onnellista hänelle. Olen siitä iloinen. Toinen meistä osaa olla kypsä, aikuismainen ja fiksu eikä takerru menneeseen, mikä on kaikkein lapsellisin teko tällä hetkellä.

Olen aina uskotellut itselleni, että pärjään. Ja pärjäänhän mä, mun on pakko. Nyt vain itkettää, suututtaa ja hävettää. Miksi annoin itseni ihastua? Sydän särkyy ja jää surulliseksi, miksi kiusata itseään? Poika joskus sanoi, että turha itkeä sellaista, mistä ei tullut mitään. Miksi kaivata ihmistä, joka ei ole Se Oikea? Mutta kun Pojasta en saa koskaan tietää... Entä jos hän olisi ollut minulle Se, yksi kolmesta suuresta rakkaudesta (jos sellaisia on edes yhtäkään)? En saa koskaan tietää. Sehän tässä onkin ongelman ydin.

Mua suututtaa, kun Pojasta tulee niin kylmä vaikutelma. Toisaalta siinä ei ole mitään pahaa, toisaalta vain ärsyttää. Nyt kun tiedän hänen unohtavan, on minunkin pakko unohtaa. On vain annettava olla. Miksi edes yrittäisin ja olen yrittänyt elää haaveessa, menneessä, vanhassa hyvässä olossa? On vain löydettävä uusia onnen lähteitä.

Surullisinta tässä kaikessa on se, että kaipaan vain Sitä Toista...

"-- The last rites for souls on fire / Three little words and a question / Why? --"
HIM: The Funeral of Hearts

Voi V*ttu!!!!!!!!!

Siis miksi miksi miksi mä olen jättänyt kaiken taas kerran viime tippaan???? Nyt voi olla, että tämä ahkera opiskelija ei saakaan Kelalta mitään tukea, sillä opintotukihakemuslappuset taitavat olla auttamattomasti myöhässä!!!!!!!!!!! V*itttuuuuuuuuu!!!!!!!!!!!!!!!

Tunnep*skaa!

Onkos tuttu tunne? Olisi paljon sanottavaa jostain tietystä asiasta, mutta tuntuu, että on jo kaikkien parhaimpien ystävien kanssa jauhanut samaa juttua eikä kaverit ole niin läheisiä, että heille kehtaisi asiasta uskoutua? Ei toisaalta tahtoisi pitkästyttää ketään samoilla asioilla, mutta puhumisen tarve olisi suuri... Ärsyttävää! Onneksi näihin hetkiin on blogi: se ei väitä vastaan ja kuuntelee, sen on pakko. Hih, ei käy kateeksi olla blogi. :D

"(S)He's a strange to some / and a vision of none / but (s)he can never get enough / get enough of the one --" 30 Seconds to Mars: From Yesterday

Tietysti puhun Pojasta, Le Mec, The Boy, joka on mun mielessä. Tilanne on se, että juttu meni jäihin lähinnä siksi, kun asumme niin kaukana toisistamme. Jos asuttaisiin samassa paikassa, varmaankin oltaisiin yhdessä, tai oltaisiinkin yhdessä, mutta olosuhteiden pakosta ei olla nyt muuta kuin kavereita. Se asiat tekeekin vaikeaksi: ei tullut varsinaista eroa, ollaan satunnaisesti tekemisissä, mutta tunteet, ainakaan minun tunteet, eivät ole kadonneet.

Pojalle voin kertoa kaiken, tiesin sen silloin ja tiedän sen edelleenkin. Mulla olisikin vaikka mitä sanottavaa: tahtoisin kertoa, mitä ajattelen hänestä, mikä mua ahdistaa ja stressaa, kertoa "juoruja" ja jauhaa jaskaa. En voi kuitenkaan puhua hänelle normaalisti, tai samalla tavalla kuin ennen, sillä nyt tuntuu turhalta uskoutua omista asioista tai tunteista sen suuremmin. Asian tekee hankalaksi se, että meidän pitäisi jatkaa eteenpäin. Kuinka siis kerron tunnoistani Pojalle, kun emme ole pari, mutta olemme kavereita, joilla on romanttinen historia? En halua, että Pojalle tulee sellainen olo, että olisi kiinni mun "haamussa", mikä on olo, joka minulla on valloillaan. Sekavaa? Niin onkin.

" Ja niin minä ompelen sulan kerrallaan / pieniin siipiin / että lentäisin taas / Ja niin annan kivun mun surun puuduttaa / vaikka arvet se jättää / sun mentävä on " Uniklubi: Luotisade (muokattu!)

Sportive!!!

Let's play active and outdoorsy!!! Kun ei mulla näin tähän aikaan oikein mitään tekemistä ole (huom! säälittävää, kun kello on todellakin sen ruhtinaalliset 6:43), niin ajattelinpa laatia tähän hieman uutta liikunta-aikatauluani.

• Mä käyn 2kertaa / vk lihaskuntojumpassa (bodypump tai voimabicci)
• Muuten sitten teen joka päivä jotain liikuntaa esim. jumppa, uinti, lenkkeily
• Keskivartalon lihasliikkeet teen tunnollisesti joka päivä !!!
• Venyttelen urheilujen jälkeen

Kuulostaako kivalta??? Minusta kyllä kuulosta ja kuulostaa myös hyvältä. Laskeskelin tässä, että minulla on tasan kolme viikkoa aikaa ennen kuin olen menossa kotiseuduilleni. Jos sattumalta tapaankin Pojan, ai sen ihanan ihanan ihanan Pojan, näytän hyvältä ja iloiselta. ;)

Miksi siis kevennän? Olen ollut hoikempi, silloin oloni tuntui paremmalta kuin nyt ja olin muutenkin energisempi. Kun saan turvotuksen ja pullotuksen pois (paha vehnä hyi!), oloni muuttuu kerta heitolla paremmaksi. Lisäksi kun alan ulkoilemaan enemmän ja säännöllisemmin, olen pirtsakampi ja jaksan istua opiskelemassa päivät pitkät. Siispä raportoin editymistäni tänne!

Ei mitään sen suurempaa - Poika

Mulla oli niiiiiiiin ihana viikonloppu. Oltiin sukuloimassa rannikolla, veneiltiin ja ulkoiltiin. Ja joo, ihanan kamalan kivulias kivunlievittävä niska-hartiahieronta, ja selkähierontaa, aiaiai! Kaikki lukot ja jumitukset aukesivat. Ihanaa, kiitos rakkaalle tätille!!! <3

Nooh, mitäs uutta. Luettiin anatomiaa kavereiden kanssa koulussa. Oli todella hyvä juttu, kun yksi asiasta paljon tietävä herrasmies tuli opastamaan meitä avuttomia anatomian wannabe-experttejä. Nyt hieman taas asiat selkenivät. Riemu sikseen, luettavaa on ja paljon. Nyt pidänkin taukoa, hei, aika ansaittua sellaista!!! Koulussa 8tuntia, siitä suoraan asioille, nyt vasta hengähdän kunnolla. Ajattelin tuohon about puoleen asti lööbailla ja sitten lukea. Pidän taas tauon ja jatkan. Hyvä suunnitelma!!!

Huomenna menenkin sitten taasen jumppailemaan ja luen lisää. Keskiviikkona näen ystävää, relaan tenttiä varten ja sitten luen lisää. Torstaina luen ja käyn jumpassa. Sama rutiini sitten taas perjantaina, luen ja käyn jumpassa. Näen myös varmaan toista ystävääni perjantaina. Viikonloppuna lenkkeilen, käyn pyörähtämässä kaupungissa ja luen luen ja luen.

Tämän päivän miinukset tulevat ruokailusta! PahaPahaPaha Adalmiina, söit huonosti! Argh!!!

Mutta mitä olisikaan blogimerkintö ilman sanakaa Pojasta. Poika soitteli tänään, tietysti pikkuhuppelissa, eikä varmaan niin pienessäkään. Homma alkoi perus viestillä, joka sai mun tunteet heittämään härän pyllyä ja sydämen pomppaamaan ainakin kallonpohjaan asti. Enpäs tiennyt mitä vastaisin, joten vastailin vasta koulusta. Sitten Poika soitti, en vastannut. Soitin takaisin, Pojalla ei ollutkaan mitään asiaa. Melu oli huima, yhteys pätki, ja Poika oli taas "tyly". En osaa selittää, mitä tarkoitan tuolla "tylyllä", mutta Poika ei tuntunut samalta kuin ennen. Mä sitten valaisen asiaa, kun keksin, mikä Pojassa tuntuu erilaiselta. Tai sitten se oli vain se känniääliö...

Perjantaiaamun potpuri

Joopajoo, viikko olisi takana ja viikonloppu sukuloimassa edessä. Ihan kiva nähdä perhettä, ja tätä osaa perheestä en olekaan nähnyt pitkään aikaan.

Eilinen oli mystinen koulupäivä. Mua taas väsytti, mutta tunnelma luokassa oli outo. Taitaa olla, että yksi luokan sisäinen romanssi yrittää nostaa päätään. Ei sillä, se olisi vain hyvä juttu. Aika näyttää, kuinka käy. Itse olin eilen "tarkkailija", aah kyllä vain Adalmiina tarkkaili muita, muiden liikkeitä, eleitä, ilmeitä. Varmaan mun kaksi kaveria ihmettelivät, kun eilen olin niin etäinen. Olin vain väsynyt enkä jaksanut olla sosiaalinen.

Mutta eilisen pelastus oli se ratsastaja poika. Hän on niin rauhallinen puheessaan, hänellä on ihanan tumma ääni ja jokin siinä ulkonäössä vangitsee katsetta. Ai ai, oli kiva katsella!

How to Make...

... The Boy Notice What He's Missing Out????

Voi katkeran kauhian kiero Adalmiina, mitä suunnitteletkaan? *jaskaista naurua* Mä näytän sille Pojalle, mitä se nyt menettää. Tähän väliin huomautus, että mitä Adalmiina tekisikään silloin, kun joku mies olisi jättänyt hänet ja lisäksi kohdellut kaltoin, ai ai ai.

Laskin juuri tuossa, että on noin kuukausi ennen kuin EHKÄ MAYBE POSSIBLY mä tapaan tuon Pojan, ah tuon ihanaisen ymmärtäväisen hauskan komean fiksun jne jne Pojan, uudelleen, tällä kertaan Vain Ystävinä (yök!). Kuukausi tehokasta itsenäistymisaikaa, joka tarkoittaa keskittymistä kouluun ja urheiluun. Niin urheiluun! Mä näytän sille Pojan uudelle blondibarbielle, tai enemmänkin Pojalle, että mä olen kaiken sisäisen kauneuden lisäksi nätti ulkoisestikin.

Hahaa! Siitäs saat Poika!!! Olisin ollut sun, mutta...

"When you go / don't ever think I'll make you try to stay / And maybe when you get back / I'll be off to find another way --" My Chemical Romance - I don't love you

Adalmiina on Pikkusiili (Ja ällöttävän söpö!)

--> "pikkusiili"Päähahmon täydellinen vastakohta. Pikkusiili on lemmikkisiili ("afrikkalainen kääpiösiili"), joka aina vähän väliä eksyy räyhäävän sukulaisensa tielle. Se on kerrassaan ärsyttävä, positiivinen ja pirteä kiusankappale-piikkipallero. Ja ällöttävän söpö!

http://www.kiroilevasiili.fi/hahmot.php

All good things ja sitä rataa

Joopajoo, taas takana lusmuttu ja mässätty keskiviikko, morkkisten varjoastama torstaiaamu valkenee, sekin sateisissa merkeissä. Pientä piikittelyä mua kohtaan, thanks a lot Mother Nature!!! Mua ei itketä enää yhtään niin paljon kuin eilen, jee! Mutta mä olen taas kerran miettinyt asioita loppuun ja lopun alkuun ja alun loppuun ja jatkoon asti. Hahaa, Adalmiina alkaa taas höpöttää, lukekoon loppuun se, joka kestää (vaikka epäilenpä, ettei minulla ole lukijoita, hahaa).

Okei, mitä mä kaipaan tällä parkumisen ja iloisyyden kierteeltä? Mä en oikeasti ole heikko ihminen, joka näyttäisi ne huonot tunteet tai edes sen suuremmin soittaisi avautuakseen asioista, joista oikeasti pitäisi ja tekisi mieli avautua. Taas yksi ristiriita tulossa: mä tahtoisin olla ystävilleni se, jonka puoleen voi kääntyä pahan paikan tulessa. Silti en ole itse sellainen, joka niin tekisi. Mä en pidä muiden edessä itkemisestä, mutta silti toivon löytäväni sen henkilön, jolle voisin vuodattaa ööh kaiken. Funny, isn't it? Ehkä kaipaan tarpeeksi puolueetonta ihmistä, jolle uskoutua. Summa summarum: Adalmiina etsii sielun sinfoniaa ja salaisuuksien jakokaveria.

Okei, miksi en viihdy? Mua ahdistaa hyvänolonkesän jälkeen tämä yksin olo. Mua ahdistaa, kun parhaita ystäviä ei ole täällä, paitsi ne kaksi, joita ei ehdi nähdä ja jotka eivät ehdi nähdä. Mun pitäisi alkaa liikkua muiden matkassa enemmän. Oon vain niiiiin väsynyt koko ajan, että ajatus iltahumppailusta ei nyt oikein kutkuta. Ehkä mua väsyttää tämä syksyn tulo ja tämä itkettävä olo. Kuitenkin mun pitäisi vain alkaa sosiaalistua enemmän vaikkapa uusien tai/ja vanhojen koulukavereiden kanssa. Summa summarum: Adalmiinan täytyy itse hankkia itselleen ystävä.

Rakas Maija Vilkkumaa sanoo sen parhaiten: "-- jos itse ei hanki itselleen ystävää / sitä yksin jää -- "

Okei, mitä muuta? Mua ei innosta kuitenkaan lukeminen niin paljon kuin sen pitäisi. Täytyy alkaa harrastaa taas kirjastoa: täytyy mennä lukemaan jonnekin varta vasten. Kirjastossa ei ole niin paljon mielekästä tekemistä (lue: tv:tä, nettiä, levyjä), joka salakavalasti houkuttelee heikkoluontoisen ja itsekurittoman (taisinpa keksiä taas uuden sanan) Adalmiinan pois oppikirjojen sivistävän ja ammattitaidon avaimien parista. Mun täytyy taas tehdä ruokaremonttikin. Olen huomannut, että kun syön huonosti (eli liikaa leipää, perunaa, puuroa jne), mun vatsa reagoi. Lisääppäs siihen stressi, niin ei mene hyvin. Mun täytyy lisätä proteiinin osuutta, lisää hedelmiä ym. raikasta ruokaa ja hieman vähemmän hiilihydraattien suurimpia lähteitä, masu alkaa parantua. Ja niin, liikuntaa liikuntaa ja liikuntaa. Täytyy siis aikatauluttaa mun päivät. Summa summarum: kirjastoon, parempaa ruokaa ja liikkumaan ja ulos!

Okei, entäs ne sydänsurut? Pelottava ajatus... En ollut rakastanut, vain ihastunut kunnolla, ja silti mua itkettää koko "ero". Pelottavaa, siksi että miten käy kun rakastun ja jos ero tulee? Hajoan luultavasti totaalisesti, olettean tietenkin eron olevan miehen päätös eikä omani. Tähän väliin täytyy sanoa, etten yleensä ole pessimistinen / negatiivinen ihminen, mutta rakkausasioissa taidan olla. En usko, että saan koskaan ikuista onnea, fairytale meininki rakkaudessa ei varmaan koskaan tule kohdalleni. Tietysti toivon löytäväni ikuisen rakkauden, mutta en jaksa enää uskoa siihen. Ainoastaan rakkaus omiin lapsiini tulee säilymään, mutta mieheen... en tiedä. Back to Busines, taas harhauduin... Mun on opeteltava taas olemaan yksin ja omillaan, ennen kuin mun edes kannattaa muita katsoa. Kyllähän mä katson, olen poikahullu, mutta seurusteluasiat odottakoon. Toisaalta uskon rakkauden tulevan, kun sen aika on, mutta pelkään tuleeko sen aika koskaan? Summa summarum: toivun ja sitten toivon.

"-- flames to dust / lovers to friends / why do all good things come to an end?--" Nelly Furtado: All Good Things

Tuuliviiri yllä talon katon

"-- monelta se huomaamatta jää / se kun on liikkumaton / on tyyni silloin sää / hieman se saa levähtää --"

No joo, Adalmiina on tuuliviiri: aamulla oli jo pirteämpi fiilis, nyt taas itkettäisi ja masentaisi. En jaksaisi siivota tai lukea tenttiä varten, se on muuten huomenna. Mä mietin, miksi en saanut sitä poikaa. Nyt kun tiedän, miten usein menen/joudun mennä kotiin, mä jossittelen Poikaa: mitä jos oltaisiin kokeiltu yhdessä? Mulle on tulossa lomia, harkkoja, joten olisin ehtinyt useammin Pojan luo. Mutta ei, Poika on järkevä, tietää, ettei tuollainen touhu kannata, Poika sanoi ei. Miksi en kuunnellut taas kerran sydäntä? Olisin ollut tälläkin hetkellä siellä minne kuulun, Pojan kanssa tai ilman.

Sitten taas tuuli kääntyy, viirin suunta vaihtuu. Mulla on mahdollisuus uuteen alkuun täällä, uudet kuviot. Voin elää itsenäisesti, yksin. Kasvaa ihmisenä, oppia tuntemaan itseni. Käyn koulun kunnialla, hankin töitä. Elän elämäni.

But in the end, mä en tahdo olla yksin. Mä tahdon seurustella!!! Mä kaipaan läheisyyttä, mä kaipaan Poikaa.

Kun keksin mikä vaivaa!

Hahaa, nyt mä tiedän, mistä tämä surkuttelun arvoinen surkea tilanne johtuu. Onko oireet tuttuja? Et tarvitse kalliita lääkärikäyntejä, sillä jos oireesi ovat samat kuin allekirjoittaneella, on diagnoosi erittäin selvä! Eikö vielä valkene? Nooooh, annas kun Adalmiina kertoo...

Siis oireisiin: itkuisuus, väsymys, syömättömyys (voi esiintyä myös toisena ääripäänä eli ahmimisena, kuten allekirjoittaneelle on käynyt), haluttomuus / saamattomuus arkipäivän asioissa. Lisäksi hyvin monella esiintyy vielä ns. korvaavaa toimintaa, jota suoritetaan melkein pakonomaisesti. Eikö vieläkään leikkaa? Pässi, sullakin on sydänsuruja!!!

Hmmm... mulla on aika ristiriitaiset tunteet asiasta. Kun tiesin jutun päättyvän, miksi siis menin ihastumaan? Tiedän, että poika jatkaa (on jo jatkanut) elämäänsä, miksi minä sitten jään surkuttelemaan? Meille ei tullut riitaa, ei pettämisiä yms roskaa, mutta silti mä ruikutan täällä yksin. Mua itkettäisi, mä tahtoisin mun ystävän tänne, jotta voisin kertoa ja purkaa tätä oloa. Toisaalta Big Girls Don't Cry -mentaliteetti on myös vahvoilla. Minähän en ihmisille paru enkä ruikuta miesten perään! Pärjään ilmankin.

Ehkä se juttu on juuri se: mä tiedän, että mä pärjään yksin, mutta tahtoisin jonkun toisen itsenäisen ihmisen rinnalleni. Haluan sellaisen ihmisen, joka myös pärjää itse, mutta haluaa ollaa kanssani juuri minun takia. En halua miestä, joka olisi rinnallani siitä syystä, että mä (nyt kliseet käyttöön!) silitän sen paidat, pyykkään, kokkaan jne. Tai toisinpäin, että itse olisin miehen kanssa siksi, että se tulee hyvin toimeen ja elättää minut jne. Ei ei ei! Mä en ala äidiksi kuin omille lapsilleni enkä ole hyväntekeväisyystapaus, jota tarvitsisi elättää. Haluan siis vain Sen Oikean siitä syystä, että me viihdymme yhdessä, on tunnetta ja kaikki. Siis puhtaasti tunteista eikä siksi "kun on pakko".

Mikä sitten on paras lääke mun onkelmaan? Ensinnäkin mä ryhdistäydyn! Mä käyn ton koulun wattu hyvillä arvosanoilla, mä alan liikkua. Mä en ala hulluna juosta miesten perässä, mä keskityn itseeni. Ja jos / kun itkettää, mä itken. Sielu kaipaa uudistumista ja itku on siihen paras keino.

Olisipas se niin helppoa!

Syyslaiskuus iskee!

F***K! Mä olen ollut niin ylilaiska taas kerran. En ole oikein jaksanut jumpata, siivota saati sitten tehdä koulutöitä. Opiskelun pitäisi olla mun prioriteetti, numero uno mun listalla, mutta eipäs olekaan. Mä vain keskityn surkuttelemaan omaa kohtaloani:

mä kaipaan läheisyyttä ihan älyttömän paljon
mä kaipaan mun liikuntaharrastuksia ja niiden tuomaa sisäistä hyvääoloa ja ihastusta omaan kroppaani

ARGH!!!

"--why I'm on my one / if there's a soulmate for everyone?--"

Nojoo, mulla on kiire, mutta stressi vaivaa kahta kauheammin. Tämä on taas astetta huonompi fiilis -päivä. Mä kaipaan tuttuihin maisemiin, tuttuihin nurkkiin, tuttujen ihmisten luo. Mä kaipaan sitä selvyyden tunnetta, joka joskus oli omasta elämästä. Tiesin, mitä tahdoin ja mitä tuli milloinkin eteen. Ja kaipaan mä sitä poikaakin, pakko tunnustaa.

Mutta ehkäpä taas pitäisi keskittyy hyviin asioihin: mulla on periaattees 2koulupaikkaa, oon terve, mulla on katto pään päällä ja mä pärjään taloudellisesti. Mulla on perhe, suku ja ystäviä. Kavereita. Joo, ei varaa valittaa siis! Ne asiat, jotka tuntuu olevan "huonosti", ovat sellaisia, joihin voin itse vaikuttaa. Ne ovat niin kauan huonosti, kun en tee niiden parantamiseksi mitään. Eli siis summa summarum, niin kauan kun olen laiskimus, mulla on tää olo!

Siispä! Adalmiinasta tulee ahkera!

Heipparallaa!

Kesä oli ja meni, tulee ihan mieleen Maija Vilkkumaan biisi Hiuksissa hiekkaa. Se on niin ihana, mutta surullinen kappale. Mä pidä lauluista, jotka herättävät tunteita. Joskus mä muistan jonkun tietyn ihmisen jostain laulusta, toisinaan mulle tulee vain iloinen, surullinen, kiukkuinen, pirtsakka jne jne. Tällä hetkellä mun laulu on ehkäpä tuo Hiuksissa hiekkaa.

"Mitä jos sinut näkisin / hymyilisitkö vain väkisin? / Vai ihanasti niinkuin silloin? / Vai tuntisitko ees?"

"En tiennyt että niin kävisi / päivät vain äkkiä hävisi / en tiennyt että niin pelästyisin / kun ranta suljettiin"

Se poika muistuttaa mun mielessä. Ei siitä hyvästistä olekaan kuin muutama vaivainen viikko. Mulla oli kuitenkin aivan ihania hetkiä pojan kanssa. Ne on mun mielessä, mutta mä en koskaan saa sellaisia uudestaan. Ensimmäisen kerran mä oikeasti ihastuin. Mä ihastuin siihen, että musta pidettiin omana itsenäni, siihen, että sain koskea ja pitää kiinni ja kuunnella, mitä toinen sanoo. Me tehtiin juttuja, käytiin paikoissa, oltiin kahdestaan. Oltiin myös hiljaa. Naurettiin. Lopuksin itkin - ja me itkettiin uudestaan yhdessä, viimeisen kerran. "Vai tuntisitko ees?" Nyt mä en tiedä, mitä poika ajattelee menneestä kesästä. Mulle kesä oli tärkeä, oliko se sitä hänelle? Mä en tiedä...

Tämä menee taas siihen vanhaan epäilevään Adalmiinaan. Nyt mä kyseenalaistan pojan fiilikset mua kohtaan, fiilikset, joita ainakin jossain välissä oli. En mä toisaalta tahtoisi tietää nykytilannetta, kun muistot ovat niin kauniit ja puhtaat. Mä tiedän, että poika olisi lähellä. Silti en osaa enää puhua hänelle, vaikka tahtoisin sanoa niiiiiiiin monta asiaa.

"Tuli vakava syksy ja toinenkin / minä väsyin hieman ja paljon unohdin / sen muistin mä kuitenkin miten sä hengähdit hiljaa / Sinne alle sotkuisen katoksen / kesä tuli niin äkkii ja häipyi hiipien / me valvottiin palellen / mul oli hiuksissa hiekkaa"

Nyt on syksy. Mä opiskelen entistä ahkerammin. Mä alan urheilla. Mä olen kunnollinen ja tunnollinen. Mä en mieti menneitä, mä en jaksa enää surra. Mä odotan, että se oikea tulee. Joskus mä toivon, että mut pelastettaisiin ja vietäisiin onneen. Nyt mä toivon, että se poika olisi mun tulevaisuudessa, että meillä olisi tulevaisuus. Toisaalta, jos mä jatkan toivomista, mä unohdan elää ja kokea uutta.

Poika osaa ajatella kypsästi ja fiksusti ja tietää, että turha murehtia, jos tietää, ettei se olisi voinut nyt toimia. Pojalla on jo uusi tyttö, mä aistin sen. Mulla ei ole uutta poikaa. Mä tiedän, että itken, kun näen pojan uuden tytön kanssa. Ehkä sitten mä voin unohtaa. Mä en kuitenkaan rakastanut... Mun on siis helppo unohtaa tunteet. Nyt mä en vähään aikaan aio ihastua!