Dilemma

Adalmiina on maailman huonoin tekemään päätöksiä. En tahtoisi katua, mutta kadun kuitenkin. Joku viisas joskus sanoi, että parempia katua asioita, jotka teki kuin asioita, jotka jätti tekemättä. Mutta entä jos kadun asioita, joita en tehnyt sekä asioita, jotka tein?

Nyt olisi valinta edessä. Lähdenkö täältä kotiin? Vai jatkanko ja jään? Jos lähden, olenko heikko ja matkaan maitojunalla mamman luo vai teenkö vain niin kuin tahdon syvällä sydämessäni? Onko teko heikkoa luonnetta ja luovuttamista, järjetön mahdollisuuksien hukkaan heittäminen? Vai onko teko matka kohti onnellista sielua, mielen rauhaa ja tulevaisuutta? Teenkö ratkaisun vain tiedostamatta Pojan takia?

Kun yksin mietin asiaa, olin ensin sitä mieltä, että matkaan vain kohti paikkaa, jonne kuulun. Jo viime vuonna minulla oli sellainen olo, että olen väärässä paikassa. Mikään ei sujunut ja kaikki suretti. Nyt olo on jatkunut, mutta ajatus Pojasta oli aikaisemmin vahvempi. Pääsin ajatuksen yli, jatkoin pohtimista. Koulu ei suju(nut), suretti ja masensi. Keksin ratkaisun. Se on (oli) sama kuin viime vuonna, jolloin en sitä toteuttanut, sillä se ei olisi ollut mahdollista. Ratkaisu on (oli) sama, mutta tänä vuonna sen voisi myös toteuttaa. Ratkaisu on 4tulostusliuskan, 1postimerkin, 1kirjekuoren ja postilaatikkoon tiputtamisen päässä - niin lähellä mutta niin kaukana. Hetken oli seesteinen ja iloinen olo.

Sitten tänään kuulin laulun Plain White T's - Hey There Delilah

Jäin miettimään oliko kohtalon ivaa, että kuulin juuri tuon biisin juuri nyt. Vai olenko vain höpsö, joka yrittää etsiä ehdoin tahdoin merkkejä, jotka kertoisivat mitä tulisi tässä tilanteessa tehdä.

"Hey there Delilah / you be good and don't you miss me / two more years and you'll be done with school / and I'll be making history like I do--"

Luovutanko? Annanko periksi liian helpolla? En vain jaksaisi tätä taistoa enää. Miksi itkisin yhtään enempää, kun voisin mennä kotiin, sinne minne kuulun, ja käydä koulua ja olla onnellinen? Onnellinen ei sisällä Poikaa. Onnellinen on nyt ilman Poikaa. Olisin onnellinen ilman... mutta onnellisempi hänen kanssaan. Sen varaan en kuitenkaan nyt laske. Periaattesta en tee päätöksiä miesten mukaan, miesten perässä, sillä jos homma ei kestä, menetän paljon ja vähän lisää vain siksi, että olin naiivi ja luulin miehen olevan kanssani aina. Katkeraako? No, just a bit bittersweet.

Nyt Poika tietää, mitä suunnittelen. Hän sanoi sen olevan hänestä kiva juttu. Herääkö kesän muistot ja turhat toiveet nyt päällimmäiseksi hämärtämään arvostelukykyni? Enhän tee päätöstäni Pojan perässä? En kai harkitse maitojunaa vain siksi, että mahdollisesti pienen pienellä todennäköisyydellä saisin muutaman lisäpäivän Pojan seurassa... lisäaikaa ennenkuin peli menisi poikki äkkikuolemalla?

Seesteinen oloni on nyt taas kadonnut. Miksi en vain voisi nähdä elämääni 10vuotta eteenpäin, jotta tietäisin mitä tekisin? Edes pieni vinkki oikeasta ratkaisusta kelpaisi! Mutta juuri siinä on elämän suola, koskaan ei voi tietää mitä eteen tulee.

Päätökset ovat aina oikeita. Ne tehdään sillä hetkellä parhaan mukaan, kaikkien sen hetken tietojen perusteella. Eletään eteenpäin ja nähdään päätöksen vaikutukset. Vaikka kuinka olisi ennakoinut ja puntaroinut mahdolliset lopputulokset, on päätös lopulta yllätys. Siitä voi olla kiitollinen tai sitä voi joutua katumaa. Silloin vain pitäisi muistaa, että parhaansa teki päätöksentekohetkellä, mutta aina ei käy hyvin.

Kadutaan mieluummin tehtyjä kuin tekemättä jääneitä asioita.

"--That by the time we get through / The world will never ever be the same--"

Plain White T's - Hey There Delilah